Watsanen ja Nenänen Uloimmassa Pohjolassa — Polkupyörällä Norjassa ja Ruotsissa kesällä 1985

Vuonna 1981 olin Lapin Saariselällä suorittamassa rippikouluani, kahta viikkoa partiolaisten omistamassa idyllisessä Lapinhäme-nimisessä kelohonkaisten rakennusten kokonaisuudessa. Myös tuleva reissukaverini Johnny von Wright osallistui tuohon leiriin, mutta en vielä tuolloin tuntenut häntä kovin hyvin. Tutustuimme paremmin vasta kolmisen vuotta myöhemmin ja meistä tuli nopeasti varsin hyvät ystävät. Rippileirillä kohtasimme meitä muutaman vuoden vanhemman Jarin, jonka saman kesän tempaus istutti mieleeni oman haaveen. Tämä Jari oli Tampereen partiolaisia ja asusti muutaman päivän Lapinhämeessä kanssamme, ennen kuin suuntasi polkupyörällä n. 1500 kilometrin ”lenkille” Norjaan. Hän käytännössä kiersi koko Finnmarkin – Norjan pohjoisimman fylken – päätyen Suomen päälaelta käsivarteen, Kilpisjärvelle. Olin suuresti vaikuttunut tuosta suorituksesta. 

Minulla oli jo palava rakkaus vuoristoja kohtaan ja erityisesti pohjoisen karuihin olosuhteisiin. Sen olivat synnyttäneet automatkat, joilla vanhempani olivat vieneet veljeni ja minut Lappiin ja Norjaan. En tiennyt mitään jännittävämpää ja puoleensavetävämpää kuin lumen koristamat korkeudet ja niiden ympäristöjen kanjonit villeine vesineen.

Kirjoittaja kesällä 1985, matkan aikoihin.

Lukion toisen vuoden aikana tajusin, että ylioppilaaksi pääsyn lahjarahat saattaisivat riittää ensimmäiseen pidempään reissuun, joten miksi en sitten saman tien tekisi jotain hiukan haastavampaa. Olin nähnyt äitini mustavalkoisia valokuvia 1960-luvun alusta, joissa hänen ja isovanhempieni taustalla on korkeita vuoria ja upeannäköistä mäntykangasta. Paikka oli kuin toisesta maailmasta ja olin aivan äimänä, kun äitini kertoi sen olevan vain 50 km päässä Kilpisjärveltä. Skibotn oli paikkakunnan nimi. 

Aikana, jolloin ei ollut internetiä ja paikallisen kirjaston valikoimat olivat rajalliset, ei ollut mitenkään helppoa löytää lisätietoa seudusta. Äiti toi jostain kaupungin matkatoimistosta Norjan matkailuesitteitä, joista irtosi aina muutamia tiedon rippusia. Isän autokartoista aloin hahmotella mahdollisia polkureittejä ja piirsin kahdelle paperille mahdollisimman tarkat kopiot Tromssan läänistä, kiinnittäen liikuttavaa huomiota alueen korkeimpien vuorten sijoittamiseen. 

Katselin noita vanhoja kuvia usein ja matkakuume alkoi nousta kohinalla. Huomasin usein miettiväni myös, että voisikohan joillekin noista vuoristakin saada noustua. Kysymykset muuttuivat asteittain, ilman todellista rationaalista perustetta, suunnitelmalliseksi varmuudeksi. Tiesin hyvin vähän varsinaisesta kiipeilystä, enkä todellakaan tuntenut yhtäkään kiipeilijää, mutta jotenkin oli selvä, ettei vuoria voi vain ohittaa, tekniikoista yms. viis.

Minulla oli jo pari vuotta ollut Helkaman kymppivaihteinen, käyräsarvinen polkupyörä, Karoliinaksi ristimäni. Se oli ostettu vähän käytettynä, mutta hyväkuntoisena. Noina kolmena vuotena ennen matkaamme poljin aika hurjia määriä, hyvin usein kouluun (n. 10 km suuntaansa), mutta ajoittain 60 kilometrin lenkkejäkin. Olin hankkinut pyörään heti ns. strapsit, eli kaaret, joilla jalkaterät sai kiinnitettyä tiukasti polkimiin ja siten tehokkaan rullauksen polkemiseen. Pitkän matkan kannalta välttämätön oli myös etutavarateline, jonka myös ostin ja asensin vuosi ennen matkaa. Kevyemmällä kokoonpanolla olisi varmasti voinut liikkua, jos olisi rakentanut yöpymiset hotelli- tai mökkimajoitusten varaan, mutta tiesin etten saisi sellaisia rahoja mitenkään kokoon.

Esikuvani Jari seurusteli ystäväni Minnan kanssa, joten sovin tapaamisen heidän kanssaan voidakseni kysellä neuvoja. Jari kertoili nöyrään tyyliinsä hienoja kokemuksiaan pitkältä odysseialtaan ja antoi paljon hyviä neuvoja. Oli hyvä tietää, mitä kannattaa kuljettaa mukanaan esim. pyörän huollon kannalta, varsinkin kun Ruotsin puolella oli parin sadan kilometrin mittainen pätkä, mistä ei varmasti olisi saanut juuri minkäänlaisia varaosia. Lisäksi Jari suositteli asennuttamaan pyörään ns. vuoristovaihteen, eli selkeästi isomman rattaan kaikkein jyrkimpiä mäkiä varten.

Katseltiin siinä hänen kuviaan ja tulin moneen kertaan ihailleeksi, miten rohkea kaveri lähtee yksin tuollaiselle reissulle. Jarin reitillä oli paljon vähemmän asutusta ja paljon tuulisia, puuttomia ylänköjä. Itse olin aika vakaasti fiksannut reitiksi eteläisemmän Kilpisjärvi – Narvik – Kiiruna – Uumaja –linjan. En voinut kuvitellakaan, etten kokisi noita mustavalkoisten kuvien maisemia, etenkin kun äiti oli hehkuttanut niitä melkein paratiisina. Oli mukava kuulla, että Jari piti suunnitelmaa hyvänä.

Olin jo hetken mietiskellyt, yrittäisinkö samanlaista sooloprojektia, koska tuntui vaikealta keksiä, kenelle ystävistä ehdottaisi tällaista matkaa. Kun sitten otin asian ensimmäistä kertaa puheeksi Johnnyn kanssa, hän hämmästyksekseni tarttui syöttiin suunnilleen saman tien. Jotenkin olin ajatellut, että hän ei ehkä innostuisi tällaisesta ”Erä-Jorma”-hankkeesta. Johnny oli innostuva persoona, armoitettu naisten kanssa flirttailija ja aina loistavaa ja mutkatonta seuraa. Mietin alkuun, mahtaisiko hän jaksaa paria viikkoa runttaamista kaukana muista sosiaalisista kontakteista, allekirjoittaneen vähemmän sosiaalinen luonne ainoana kontaktina, ja siihen vielä bonuksena hyttysten epätoivottu seura. Mutta siinä missä itselleni reissussa oli enemmän kyse pääsystä unelmieni maailmaan ja maisemiin sillä ainoalla keinolla, joka itselleni oli 18-vuotiaana mahdollista, Johnnyn mielenkiinnon taisi enemmän herättää epäilemättä kova fyysinen haaste ja seikkailu. Olin aivan tunnelmissa, kun sain mukaan näin mainion partnerin, joka oli kiistatta hyväkuntoinenkin.

Kirjoittaja (vas.) ja Johnny vuosi matkan jälkeen.

Vuoristovaihteet asennettiin, muutamia yhteisiä testilenkkejä ajettiin Kangasalle ja takaisin. Olin kuin pikkulapsi ennen jouluaattoa: kaikki nuo mielikuvat eivät antaneet hetkenkään rauhaa. Tuntui, että tämä on alku jollekin suurelle ja vakiintuvalle elämässäni. Seikkailu, sulautuminen johonkin suurempaan, ponnistus ja täyttymys – puhdas luontokokemus. Elämäni käsikirjoitus tulisi kulkemaan sitä polkua, jos se vain itsestäni riippuisi. Niinpä odottavan aika oli pitkä…

10.7. • päivä 1

Siivikkala – Rovaniemi

Pyörän puunausta vaarini avustuksella.

Vaihdan kotipihassa viimeisiä toivotuksia vaarini kanssa, joka on tullut varta vasten kaupungista toivottamaan hyvää matkaa. Sitten halaan äidin, lupaan olla varovainen ja lähettää välillä kortteja, taputtelen isän kanssa miehiseen tapaan olkaa ja moikkaan veljeäni. Olen kiitollinen perheelleni, että heillä on suuri luottamus harkintakykyyni eikä edes äiti ainakaan erityisesti näytä sitä huolta, joka hänellä kieltämättä saattaa olla mielessään. Niinpä polkaisen kauniissa alkuillassa ensimmäiset metrit ulos pihatieltä. 

Ensimmäinen vaikutelma on, että kylläpä tämä setti painaakin. Minulla on neljät Haltin sivulaukut, edessä ja takana, ja lisäksi etutankolaukku sateenpitävällä karttaläpällä. Takana ovat vielä kahden nukuttava teltta, makuualusta ja makuupussi, joka tuntuu pehmeänä pakaroissa satulan takana. Olen sijoittanut kevyimmät (vaatteet ym.) etulaukkuihin ja painavat ruoanlaitto- ym. tarpeet taakse ja mahdollisimman alas laukuissa. Kaikki on vielä lukemattomien muovikassien sisällä, koska vettä laukut eivät pidä. Kaikki tavarat on listan avulla tarkistettu moneen kertaan, mutta ensimmäisellä matkalla lajiansa jää aina pieni epäilys kaivertamaan, että lieneekö jotain oleellista kuitenkin jäänyt pois.

Lähdössä matkaan kauniina kesäiltana.

Suuntaan Tampereen sijaan Ylöjärvelle, päinvastaiseen suuntaan rautatieasemasta, koska haluamme vielä moikata kaikki rakkaat ystävät ja saada heidän hyvän matkan toivotuksensa turvaksemme. Johnny asuu Ylöjärvellä, joten hänelle tästä ei tule ylimääräistä 10 km lenkkiä.

Yhdeksän aikoihin illalla halailemme viimeiset halit ja nousemme satulaan. Hyvä ystävämme Merja on iloksemme päättänyt saattaa meidät junalle, hänkin kun on jälleen kerran liikkeellä pyörällä. Hän asuu myös Siivikkalassa, Tampereen kupeessa, joten kotiin asemalta ei ole mahdoton matka. Nyt kuitenkin polkiessamme Vaasantien autojen vieressä huomaan taas ihmetteleväni pyörän painoa. Vastatuuli on melkoinen, ja tavoitan jo itseni miettimästä, miltä tällainen tuuli mahtaa tuntua jossain Norjan loputtomista ylämäistä. Ensimmäinen epäilyksen hetki hiipii esiin. Häpeilen liikaa ajatustani lausuakseni sitä julki. Merja ja Johnny näyttävät posottavan eteenpäin aivan autuaan tyytyväisinä, tosin Johnnylla on painoa lievästi vähemmän pyörässään, koska minulla on yhteinen teltta ja Trangia.

Ehdimme kaikesta huolimatta hyvässä ajassa rautatieasemalle, josta nappaamme yöjunan Rovaniemelle. Aurinko kultaa rakennukset takanamme mäellä, kun vielä Merjan toivotusten myötä rullaamme pyörämme tavaravaunulle ja hyppäämme sisään varmistamaan, että ne tulevat tukevasti kiinni eikä mikään uhkaa esim. sivupeilejä. Hössötämme myös, että varmasti saisimme pyörämme nopeasti ulos Rovaniemellä, koska meillä on varsin vähän aikaa ehtiä postibussille. Sillä on tarkoitus rallatella aina Kilpisjärvelle asti, mistä polkemisemme vasta alkaa. Konduktööriä taitaa vähän naurattaa kahden nuorukaisen intomieli. Lopulta suunnistamme kohti paikkojamme laukkujen kanssa. 

Makuuvaunujen kohdalla pysähdyn hetkeksi, koska juna on nytkähtänyt liikkeelle ja isoista ikkunoista on mukava näkymä ohi lipuvaan kaupunkiin. Aurinko värjää taloja oranssihtaviksi ja kesäilta on niin kaunis kuin se voi olla. Vilkaisen Johnnya typerä hymy huulillani ja havaitsen, että hän ymmärtää saman tien tunnetilani. Olen onneni kukkuloilla. Kirjoittamaton seikkailu odottaa, ja jopa avonaisesta ikkunasta tulevassa tuulahduksessa on tuoksuja, joita luulen ensimmäisen kerran haistelevani. 

Monta kertaa myöhemminkin elämässäni olen kokenut vastaavia tuntemuksia uuden edessä, mutta nuo tuntemukset käyvät harvemmiksi ja harvemmiksi. Samasta syystä kai ensirakkaus usein nostetaan kokemuksista ”puhtaimmaksi”, hetkiksi, joina aistit ja tunteet ovat avoinna niin hyvässä kuin pahassa. Joka tapauksessa alamme mitään sanomatta nauraa ja silmäilemme hetken ohi vilistävää maisemaa. Tästä se alkakoon!

Hetken kuluttua kumpikin on saanut oman tuplapenkkinsä, kiitos junan suhteellisen vähäisen matkustajamäärän, leimannut lippunsa ja vääntäytynyt jonkinlaiseen mykkyrään unentuloa odottamaan. Se osoittautuukin hankalaksi tehtäväksi ja lopulta kai hieman kiroilemme säästäväisyyttämme tässä asiassa. Makuuvaunu vain tuntui liian isolta investoinnilta meidän budjeteillemme. Kumpikin tiedämme hyvin, että matkakassassa täytyy olla hiukan ylimääräistä yllätysten varalle, kuten sitten myöhemmin karvaasti osoittautuukin todeksi. Mutta nyt siis vääntelehdimme epämukavasta asennosta toiseen ne muutamat tunnit, jotka unen päästä kiinni saamme.

11.7. • päivä 2

Rovaniemi – Kilpisjärvi

Juna kolkuttelee Rovaniemen asemalle onneksi ajassa n. 7.40. Olemme jo hetken venytelleet särkeviä jäseniä ja käyneet asioimassa WC:ssä. Meillä on tasan 20 minuuttia aikaa saada pyörät ulos, pakata kamat uudelleen niiden telineisiin ja siirtyä parin sadan metrin päähän Eskelisen Lapinlinjan laiturille. Taustalla piinaa vielä epävarmuus siitä, onko postiautona toimivassa bussissa riittävästi tilaa pyörillemme. Bussiin ei pystynyt etukäteen varaamaan tilaa pyöriä varten, ja siksi pahimmassa tapauksessa joutuisimme odottamaan seuraavan päivän vuoroa ja toivomaan, että sen tilanne olisi parempi. 

Kun saavumme bussin viereen, kauhistun pakettien ja matkalaukkujen määrää. Niitä sullotaan juuri kiireellä auton taakse. Kuljettaja on selvästi pettynyt, kun saa pyörämme ja laukkumme näköpiiriinsä. Esitämme hermostuneen kysymyksemme ja saamme onneksi lohdullisen vastauksen, että ”eiköhän tämä tästä hoidu”. Huomaa, että pyöriä on kyllä aiemminkin kiinnitetty bussin takaseinään, sen verran sutjakkaasti homma hoituu. Emme kehtaa nousta taakse varmistamaan, että niitä kohdellaan kunnioittavasti.

Meillä molemmilla on tankolaukku ja yksi sivulaukku mukanamme sisällä. Aamupalaakin täytyy syödä ja siihen on varauduttu. Auto on melkoisen täynnä tässä vaiheessa, joten saamme kävellä aivan taakse ennen kuin paikkoja löytyy. Tämä ei ole teinien koulubussi, joten takapenkki löytyy ihan vapaana. Kohta sukellamme onnettomien eväidemme kimppuun ja huomaamme olevamme tässä toimessa ainokaisia, koska Johnnyn metwurstin kärähdys saa muutamia päitä kääntymään.

Seuraa raavaan miehen työpäivän mittainen köröttely kohti Yliperää. Päivä on harmaa ja jossakin Sirkan tienoilla jopa tihuttelee, mikä estää Pallaksen komeita lakia kunnolla näkymästä, vaikka täydellinen ohituspaikka onkin tarjolla. Tässä vaiheessa suurin osa matkustajista on tipahdellut pois erilaisiin pikkukyliin, osa näennäisesti talottoman taipaleenkin varrelle. Ihastelemme kuljettajan apupojan heittotaitoja, kun hän onnistuu pommittamaan postinipun liikkuvasta autosta katetuille lavoille sellaisella tarkkuudella, että vain kerran täytyy pysähtyä uudelleen, nostamaan ohi livahtanut nippu.

Muoniossa pysähdytään kauppa- ja ruokatauolle. Takapenkillä sitten syömme uusinta evässatsia ja Johnny nostaa surkealla ilmeellä t-paitaansa:

”Kato ny, karmeet läskimakkarat! Kohta ei doriksetkaan enää vilkaise…”

”Kyllä näin on, arvon Watsanen,” lohkaisen, nimeten osuvasti turhista rutisijan. ”Nyt vain polkimet laulamaan!”

”No jos mä oon Watsanen, niin sä oot Nenänen!” Osuu ja uppoaa. Onpahan saatu retken Alter Egot järjestykseen.

Istun hetken aikaa bussin puolivälissä, koska takapenkin ikkunasta ei ole kunnolla näkyvyyttä. Johnny kuuntelee takana Walkmanillaan musiikkia. Maasto on nyt muuttumassa koko ajan avoimemmaksi tunturiylängöksi ja ahmin silmilläni tätä itselleni vielä tuntematonta osaa Lapista.

Ensimmäinen valokuvani koskaan Saanasta. Nousimme tunturille oikean reunan pystypahdalta.

Kilpisjärvelle mäkeä laskeuduttaessa palaan omalle paikalleni. Näemme Saanan ensimmäisen kerran livenä ikkunasta ja olemme syvästi vaikuttuneita. Sitten vilkaisemme viistoon vasemmalle, näemme Norjan kauempana olevan Paraksen, ja olemme vielä vaikuttuneempia. Sääkin on vallan mainio, sateeton mutta pilvinen, kun auto kaartaa Anttilan lähikaupan pihaan. Kello on hieman vaille 17.

Huomaamme olevamme alle kilometrin päässä jyrkästi kohoavasta Saanan päätypahdasta. Meidän ei tarvitse kuin vilkaista toisiamme ja järki jättää. Meidänhän oli tavoite päästä vähän kiipeämäänkin, joten miksei sitten saman tien? Piilotamme pyörät ison bensiinisäiliön taakse kaupan takana, peitämme ne sadeviitoilla varmuudeksi ja lähdemme päivärepuin suoraan koivikkoon. Liukaspohjaisten Adidaksen pyöräilykenkien pitäisi kai aiheuttaa huolta suunnitelmamme järkevyydestä, mutta olemme jossain järjenkäytön tuolla puolen, autuaassa yliväsymyksessä, johon hurjat odotukset kulminoituvat. Jokainen hetki ratkaisee. 

Lähes huomaamatta löydämme itsemme 300-400 m järvenpinnan yläpuolelta, mistä viimeinen satametrinen kalliopahta nousee halkeilevana. Olemme lähes juosseet ja liukastelleet ylös jo sinänsä jyrkkää tunturirinnettä, edes huomaamatta kertynyttä korkeutta. Nyt olisi edessä hiukan toisenlainen haaste ja yhtäkkiä molempien suoli ilmoittaa haluavansa toimia, ja mielellään saman tien. [Tämä ilmiö tulee myöhemmällä kiipeilyuralla enemmän kuin tutuksi ja se myös havaitaan laajoissa piireissä melko yleispäteväksi, nimityksellä ”jännäkakka”.] Onneksemme jompi kumpi meistä on ollut tarpeeksi harkitsevainen ja WC-rulla löytyy. Kysymys on enää siitä, mistä löytää edes hiukan näkösuojaa ja olla päätymättä suorituksen aikana pää edellä alas rinnettä. Asetumme pienen ulkoneman eri puolille ja näin saadaan tuo huoli hoidettua.

Silmäilemme edessämme nousevaa haastetta ja ainakin itse hieman kalpenen. Tuossahan ei oikeasti voi tehdä virhettä! Jos lipsahtaa, niin alas ei tulla pitkään aikaan pyörimällä vaan ihan ilmassa. Järkevästi päätämme valita kumpikin omat linjamme, ettemme onnettomuuden sattuessa törmäisi alla tulevaan. Löydän itselleni kohtuullisen könyämislinjan, mutta hiukan kauhistelen Johnnyn valintaa, kun mielestäni helpommalta näyttäväkin olisi melkein vieressäni. Johnny on kuitenkin itsepäisesti päätöksensä tehnyt eikä häntä käy ylipuhuminen. Omat kenkäni ovat liukkaammat, koska ne ovat kovapohjaiset, sileät pyöräilykengät, Johnnylla on onneksi lenkkitossut. 

Lähdemme tahoillamme nousemaan ja huutelen vähän väliä varmistaakseni, että Johnny on edelleen hengissä. En näe häntä kallioruodon takaa. Lopulta en kuule enää mitään, mutta omaan tekemiseen on pakko keskittyä, ja niin ylös päästyäni alankin hermostuneena tähyillä sivulle. Johnnya ei vielä näy. Kävelen reunalle siihen suuntaan, mistä oletan hänen ilmestyvän. Ja sieltähän Watsanen helpotuksekseni kiskookin itsensä ylös. Hänelle koko homma on ollut ilmeisen riemastuttava ”kävely puistossa”.

Kohdassa, josta alamme kiivetä pystypahtaa (osittain kuvassa).

Näköala Mallan kauniiseen luonnonpuistoon Saanalta.

Joka tapauksessa olemme Suomen ehkä näyttävimmässä maisemassa näköalapaikalla, joten seurailemme reunaa kohti länttä ja ensimmäisen kerran todella näemme Norjan puolen mittasuhteita. Vaikka emme vielä näe Skibotniin laskevan kanjonin alkuakaan, tajuamme seudun massiiviset korkeuserot. Ihmettelemme, miten maisema muuttuu niin veitsellä leikaten melkein heti rajan jälkeen. Kovassa tuulessa suuntaamme alasmenopolulle kohti länttä, ja sitä pitkin olemmekin nopeasti tien varressa, Mallan luonnonpuiston tuntumassa. 

Olemme varautuneet hankalaan tehtävään täysin oudossa ympäristössä: olisi löydettävä paikka teltalle yhtä yöpymistä varten. Nyt se löytyy kuin tilauksesta, ja sen mahdollisti meille hölmö päätöksemme lähteä nousuun. Siinähän se riittävän tasainen pläntti on, melkein tien vieressä tosin, mutta kyllä yksi yö aina hoituu, kun ei tiekään ole mikään Hämeenkatu. Jatkamme noin kahden kilometrin matkan takaisin kaupalle ja minua alkaa kaduttaa, etten kuitenkin ottanut lenkkareita pyöräilykengikseni. Nämä Adidakset ovat kuin lankuilla kävelisi ja onkin pakko pohtia millaisia tuskia on edessä, jos matkan aikana päätämme patikoida jossain useampia kilometrejä.

Hyppäämme pyörien selkään, kun kello lähentelee 20:tä. Lähin ajatus on kiljuvan nälän tyydyttäminen ja äkkiä. Hotellilla voisi syödä, mutta olen kuullut sen järkyttävästä hinnoittelusta. Sen sijaan vielä kilometrin päässä itäänpäin sijaitsee Saananmaja, joka on kuulemma edullisempi. Rymistelemme ruokailu- ja takkatilaan, mutta kaksi topakkaa, noin ikäistämme tyttöä ilmoittaa paikan sulkeutuvan viiden minuutin sisällä. Näytämme surkeilta ja Watsanen kiirehtii kertomaan tytöille äskeisestä uroteostamme, lisäten samaan hengenvetoon vielä suuremman urotekomme seuraavana päivänä, ikään kuin olisimme menossa kohti rintamaa ja lähes ylivoimaisen vihollisen tuleen. 

Parissa minuutissa tytöt ovat heltyneet Johnnyn sulavaan aneluun ja lupaavat vikkelästi veivata meille vielä munakkaat. Salaatitkin ilmestyvät siihen reunalle, takassa on vielä hiipuva tuli ja autuas raukeus alkaa vallata minut. Mitenhän tästä vielä selviää muutaman kilometrin takaisin telttapaikalle? Pakko selvitä, koska haluan seuraavana päivänä olla matkassa heti kun mahdollista. Kiittelemme vuolaasti tyttöjä ja tiskaamme aiheuttamamme tiskit nopeasti pois.

Suunnistan jo ulkona kohti pyörääni, kun kuulen syrjäkorvalla muutaman hälyttävän sanan Johnnyn ja tyttöjen välillä. ”Tänä iltana … disko … hotellilla … tuletteko?” Nouseva innostus Watsasen äänessä on helposti havaittavissa. ”Miksei … ehkä voitaisiin … piipahtaa ainakin” ja sitä rataa. Huomaan ilmassa kaikki katastrofin ainekset ja otan kovat aseet käyttöön: olen kiinnittävinäni pakkauksia paremmin pyörääni ja alan kovaäänisesti röyhtäillä. Tytöt katsovat suuntaani silmät selällään ja Johnnyn korvantaustoja alkaa kuumottaa, kun hän hermostuneesti naurahdellen selittelee, että ”kyllä se on ihan ok kaveri.” Olen kuitenkin niin totaalisesti päättänyt saada ansaitun yöunen ja kunnon startin reissuun, joten lisään ryökäilyn voluumia ja istahdan jo reteästi pyörän satulaan. Johnny havaitsee pelin pelatuksi ja huikkailee vielä tytöille, että ”katsotaan nyt”.

Lähdemme polkemaan hiljaisuuden vallitessa, kunnes päätän kysyä, että mitähän tuli mahdollisesti lupailtua. Vastaukseksi saan jupinaa röhkivästä porsaasta. Kuittaan jupisemalla ensirakastaja Nylkysestä. Molempia alkaa jo naurattaakin. Silti olen varma, että jos olisin myöntynyt, Johnny olisi bilettänyt vaikka koko yön. Pahemmassa tapauksessa hän olisi tehnyt yhdeksän kuukauden kuluttua seuraavaa visiittiään paikkakunnalle. Järkeilen siis olevani suoranainen hyväntekijä. Ja minulla on juuri tuolloin uusi kiinnostuksen kohde kotiseudun tytöissä, vaikka en sitä ehkä vielä rakkaudeksi sanoisikaan. Kukapa sitä silloin varsinkaan haluaisi sähläillä…

Vanhempieni ikivanha harjateltta saadaan aika nopeasti pystytettyä. Se on mallia ”kaikki-tulee-läpi”, eikä siinä suhteessa alla ja päällä olevista muoveista ole juurikaan hyötyä. Tätä emme tosin tiedä vielä tässä vaiheessa. Laitamme kaiken valmiiksi yötä varten, mutta vielä on edessä yksi koettelemus. Olemme jokseenkin hikisiä, eikä tällaisella matkalla makuupussiin kannata mennä siinä tilassa. Otamme mukaan pesupussit ja pyyhkeet ja talsimme nuutuneina pari sataa metriä Kilpisjärven pohjukkaan. Hyttysiä on viileässä illassa pienen armadan verran. 

Veteen on hermojaraastavan hankala päästä tarpeeksi syvälle, sillä ranta on kivinen ja mutainen. Vesi ei myöskään syvene kovin nopeasti ja se on hillittömän kylmää. Myöhemmin kuulemme, että usein Kilpiksen jäät sulavat Juhannuksena. Raavaat ruhot saadaan kuitenkin saippuoitua Body Shopin ekologisilla tuotteilla, jopa tukat pestyä. Mietin siinä saippuainen perse tielle paistaen, että sivistyneemminkin tämän voisi hoitaa. 

Toisaalta tulee sellainenkin tunne, kun iho upeasti kihelmöi vaatteita pukiessa, että vain tämä on ”oikeaa elämää”, sitä, jonka luonnollinen evoluutio olisi halunnut meille valita. Tietysti siihen olisi kuulunut loputtomasti vähemmän ylevää ravinnon perässä ravaamista ja jatkuvaa kylmän ja tautien torjumista alkeellisin keinoin. Mutta tällaiset ajatukset ja tunteet ovat sallitun kapinoinnin muoto ankeissa länsimaisissa yhteisöissämme, vaikka tosiasiassa emme halua hylätä ihmekeittiöitämme, nelipyöräisiämme tai kaukoverkostoitua lämmöntuottoa ja sähköistä kommunikaatiota. Oravanpyörä vain pyörittää meitä, emme me sitä, ja vaatisi suunnatonta rohkeutta astua siitä ulos. Ihminen on rakentanut itselleen paradoksaalisen ansan luontaisessa laiskuudessaan ja ahneudessaan, tavoitellessaan aina vain helpompaa elämää.

Teltassa raapustan muistivihkooni muutaman rivin päivän tapahtumista. Aion vakaasti kirjoittaa jokaisena iltana yhteenvedon, en proosamuotoon vaan ranskalaisin viivoin. Sitten on sen ansaitun levon aika, ja sitä ei todellakaan tarvitse odotella.

12.7. • päivä 3

Kilpisjärvi – Skibotn

Heräämme melko myöhään, lähes samanlaiseen harmaaseen ja tuuliseen päivään. Ensimmäinen ohjelmanumero on kauppakäynti. Norjan korkeampi hintataso on tiedossa, joten olemme päättäneet ostaa Anttilalta niin paljon ruokatarpeita kuin laukkuihimme kerralla mahtuu. Kauppa on hyvin vaatimaton verrattuna siihen multimarketiin, joka se tänä päivänä on, mutta löydämme kyllä kaiken tarpeellisen. Seuraavaksi pyörähdämme taas Saananmajan kautta. Tiedustelemme mahdollisuutta käydä suihkussa, koska järvenpohjukka hyttysineen ei kauheasti houkuttele. Ajattelemme tämän olevan viimeinen ylellisyys vähään aikaan. Kymmenen markan hintaan saamme tuon nautinnon.

Teltalla ryhdymme ensimmäiseen ruoanlaitto-operaatioon, joka tapahtuu vanhanaikaisella Trangialla, jonka keittimessä käytetään spriitä eli kansanomaisemmin ”tenua”. Sen kanssa läträäminen ei ole mitenkään viehättävää ja vaatii tarkkuutta. Erityinen ongelma on se, että keittimen tenupotero on pieni, ja siksi pidempään kypsyvien ruokien valmistus vaatii usein uudelleentäytön. Kuumaan poteroon ei tietenkään voi kaataa tenua välittömästi, joten ruoanlaitto vaatii kärsivällisyyttä. Lisäksi tenupullo ja keitin pitää aina pakata erillisiin muovipusseihin. Pullolle on onneksi järkevä paikka sivulaukkuni pystytaskussa, jossa se pysyy aina suoraan ylöspäin.

Brunssi saadaan valmistettua ja syötyä, mutta päätämme jättää kattilat ja ruokailuvälineet pesemättä, koska myöskään tässä suhteessa ryteikköinen järvenpohjukka ei ole ideaali paikka. Aiomme joka tapauksessa ajaa ensimmäisenä päivänä vain Skibotniin asti ja siellä on todennäköisesti paljon parempia, virtaavia pesupaikkoja. Niin sitten tungemme sotkuiset astiat pariin muovikassiin ja valmistaudumme jakamaan kaiken kristillisesti kummankin sivulaukkujen kesken. Lähdon hetki häämöttää.

Juuri silloin alkaa kevyt, mutta ikävän kasteleva sade. Teltta on onneksi vielä pystyssä, joten tungemme kaiken vauhdikkaasti sisään ja yritämme itsekin miten kuten sopia sekaan. Odotamme ja odotamme, ropina vain jatkuu. Emme oikein osaa tai pysty tekemään mitään järkevää, joten vain kyhjötämme harmistuneina. Tätä mielentilaa pahentaa tietoisuus siitä, että nyt teltan suojamuovit ovat märät. Vaikka niitä kuinka ravistelee, jää aina peruskosteus pintaan, kunnes ilma sen kuivaa. Tässä tapauksessa joudumme siis käärimään muovit matkaan märkinä ja toivomaan, että vuonon rannalla ei illalla sataisi.

Sade taukoaa vihdoin, ja vilkaisu länteen kertoo selkeämmästä ilmamassasta naapurin puolella. Armeijamaisella tehokkuudella pakkaamme laukut lopullisesti, sullomme makuupussit, rullaamme makuualustat, puramme teltan ja annamme sille ennen taittelua muutaman tehokkaan läväytyksen pingotettuna käsiemme väliin. Lopulta ravistelemme parhaamme mukaan myös muovit ja rullaamme ne päällimmäisiksi tavaratelineen komeaan kekoon. Kello on jo yli 16, mutta matkahuumori ei toki vielä rakoile.

Hyppäämme satulaan ja otamme ensimmäiset vaappuvat polkaisut kohti näköpiirissä olevaa raja-asemaa. Etupyörässäni on kiinni pieni matkamittari, kirjaan ylös alkulukemaksi 1031 km. Mieliala on korkealla ja odotamme vain heiluttelevamme rajavartiomiehille muodollisuutena. Mutta sieltäpä joku juoksahtaakin ulos ja viittoilee meitä pysähtymään. Ukkoja tulee perässä vielä kaksi. 

Näen jo mielessäni, miten kaikki huolellisesti pakatut laukkumme on tyhjennetty tavaroista jonnekin tullin pöydille ja huumekoira kuolaa ne läpi. Miehet ovat kuitenkin ehkä paremman ohjelman puutteessa keksineet pari vähän harvinaisemmalla tavalla matkustavaa ja haluavat tulla turisemaan pojille. Meiltä kysellään kaikenlaista, selvästi ihan vain uteliaisuuttaan, koska yksi miehistä kertoo pohtineensa myös pyöräilyreissun toteuttamista. Niin sitten vastailemme muutaman kilometrin vankalla kokemuksellamme. Lopulta saamme hyvän matkan toivotukset ja tällä kertaa kiristän jalkalenkkien hihnat jo tukevammin.

Pian rullaamme rajapyykin yli kilometrin päässä ja nousemme rajatien korkeimpaan kohtaan. Seutu on todella karua ja lumiaitoja on siellä täällä. Sitten mennäänkin jo loivaan alamäkeen, joka nopeasti jyrkkenee – tässä saa pyörälle kunnon vauhdin. Hiukan kauhistuttaa, että näin kapeitako Norjan teiden pientareet ovat. Keltaisen viivan oikealla puolella on alle puoli metriä asfalttia, ja itse kaistat ovat kapeat nekin. Enpä halua montaa kertaa joutua rekan ohittamaksi tällaisella tiellä, etenkin koska tie kiemurtelee tunturin kylkeä pitkin jyrkin mutkin ja ylittää moneen kertaan kohisevia koskia. Silti nautimme vauhdin hurmasta täysin rinnoin. Harmittelen, ettei tullut katsottua matkamittarista mäen alussa, koska alamäki ei vain tunnu loppuvan. Olemme tulleet suoraa huutoa jo ainakin viisi kilometriä.

Lopulta maasto hieman tasoittuu ja saamme eteemme sotilasalueen ilmoitustaulun, joka kieltää valokuvaamisen. Rallattelemme ohi pienen valokuvaustauon jälkeen ja kohta ollaan taas alamäessä. Alkaa villi osuus, jossa tien vasen reuna tipahtaa heti kaiteen takaa tyhjyyteen. Pysähdymme vilkaisemaan tarkemmin, miten syvälle ajovirheen tekijä päätyisi. Vikkelä arvaus on ainakin 300 m. Kuohuva koski jyrisee jossain kanjonin pohjalla kohti Storfjordia. Oma matkamme on nyt pikkuisen vaihtelevampaa, sillä ylämäkiäkin tulee vähän väliä, mutta ne ovat aina pienehköjä ja niin tie laskee jatkuvasti alemmas. Joudun jo nieleskelemään ajoittain, koska korvani menevät lukkoon vauhdikkaasta korkeuden vaihdosta.

Hämmästelen puuston runsautta ja korkeutta. Olemme kuitenkin korkeintaan 30 km päässä karusta Suomen Lapista, ja nyt alan nähdä ensimmäisiä mäntysaarekkeita. Alhaalla puusto onkin enimmäkseen mäntyjä, mikä on lähettyviltä virtaavan Golf-virran ansiota. Sen ansiota on myös se, ettei vuono jäädy täällä talvella eikä keskilämpötila laske paljoakaan koville pakkasille. 

Koko ajan komistuvaa maisemaa ahmiessamme päättää aurinkokin tulla näyttävästi esiin: komeat mäntysaarekkeet kanjonin suulla uivat kultaisissa keiloissa, miten voimakas tuuli sattuukin pilviä kuljettamaan. Vasemman puolen lähes pystysuorilta vuorenrinteiltä syöksyy alas lukuisia vesiputouksia, joiden on pakko olla satoja metrejä korkeita. Johnnyn haltioitunut ilme kertoo, etten ollut liioitellut hänelle mitä olisi odotettavissa. Ainakaan itse en ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Myös suolaisen tuulen tuoksu tempaa meidät mukaansa, vaikka se ei kummallekaan ihan uusi ilmiö ole.

Hieman vaille 19 olemme pitkällä suoralla, selvästi korkeintaan 100 m merenpinnan yläpuolella. Middagsfjellet-nimisen vuoren profiili vasemmalla näyttää komealta pystysuorine pilareineen ja arvelen tunnistavani sen monista äitini kuvista. Oikealla puolella, huomattavasti loivemmin kohoten, on Adjit-vuori, jonka 1400 metristä vain viimeiset kolmisen sataa metriä ovat jyrkkää rosoharjannetta. Komea vuori silti. 

Mutta huomion varastavat silti vuoret vuonon vastarannalla, vaikka ne eivät olekaan kuuluisista Lyngenin Alpeista mitenkään edustava osa. Lähinnä korkeimpana kohoavan, 1838-metrisen Jiehkevarren massasta saa aika hyvän käsityksen. Sen itäinen seinämä valtavine huippujäätikköineen on meistä ällistyttävä. Silti vuoren juurelle on matkaa linnuntietäkin 20 km.

Adjit-vuori Skibotnista katsottuna.

Jiehkevarre vuonon toisella puolella.

Pian on päätettävä, jatkaako suoraan länteen vai kääntyäkö etelään päin, joten kaivan karttaa esiin. Haluamme nähdä Skibotnin kokonaisuudessaan, länteen siis. Laskettelemme pienen sillan yli ja laitamme merkille, että sen varrella voisi olla mukava ruokailupaikka. Jatkamme kuitenkin kohti merenrantaa ja tajuamme hiljalleen, että tämä Eurooppa-tie taitaakin olla kylän ”main street”. Viehätyn välittömästi paikkaan: talot ovat pieniä, niiden ympäristöt ovat mukavan siistimättömiä, ja mikä parasta, niitä on vähän. Veikkaan, että kaikki tuntevat toisensa vähintään jollain tasolla. Kaikkialla on mäntyjä ja maaperä on varvikon peittämää hietakangasta.

Merenrannassa on leirintäalue, mutta se on hyvin kapea eikä muutenkaan laaja. Oikealla puolella on näemmä posti ja kauppa, samassa pienessä rakennuksessa. Kumpikaan ei kuitenkaan ole enää auki. Alamme olla melko nälkäisiä poikia tässä kohtaa iltaa, joten kovin kauaa emme mieti huomatessamme, että 100 metrin päässä on motelli/ravintola. Meissä ei vain ole riittävästi puhtia alkaa ruoanlaittoon enää joenrannassa. Päätämmekin siis käydä vilkaisemassa tarjontaa ja hintatasoa. 

Hämärästi valaistun ruokatilan listassa on pelottavia hintoja, mutta onneksemme jo tutuksi käyvä omeletti hintaan 35 kruunua. Saananmajalla hinta oli huomattavasti inhimillisempi 20 mk, mutta olemme jo syvällä itsepetoksessa ja huomaamme kilpaa perustelevamme ostosta mm. hyvänä mahdollisuutena juhlistaa ensimmäistä Norjan iltaa. Niinpä kohta istumme lapioimassa kananmunaa suihimme maitolasin avustuksella.

Ylösnoustessa jalat ovat spagettia ja väsy rummuttaa takaraivoa. Voi kun vielä tietäisi, mistä täältä vieraasta maasta löytäisi yöpuun… Lähdemme takaisin risteykseen päin, ajatuksena kiertää kylä ja toivottavasti osua edes välttävään telttamaastoon. Mitään leirintäaluemaksuja emme ala maksamaan, emmekä muutenkaan halua ihan niin helpolla vielä päästä. Ehkä koemme itsemme hiukan lusmuajiksi syötyämme jo toistamiseen valmiissa pöydässä.

Joen tienoo näyttää houkuttelevalta, mutta autotie on makuumme hiukan liian lähellä. Siksi tulemme lopulta kiertäneeksi parin kilometrin lenkin näkemättä yhtään sen parempaa telttapaikkaa, kunnes lopulta aika lähellä rantaa on tien vasemmalla puolen jokin kurssikeskus ja sitä vastapäätä oikein nautittavan näköinen mäntykangas. Olemme selkeästi kylän toisella pääväylällä, eikä tässäkään mitään ihmeellistä intimiteettisuojaa ole, mutta kello on jo paljon ja pojat väsyneitä. Nopealla tohinalla teltta on pystyssä ja hamput pesty juomapullojen jämävesien avulla. Sisällä raapustan muutamalla rivillä taas päivän tapahtumat vihkoon ja toivottelen hyvät yöt. Pimeys nielaisee minut keinuvaan kehtoonsa.

13.7. • päivä 4

Skibotn – Øverbygd

Yöllä ja vielä aamullakin puhaltaa kova tuuli, joka paukuttaa suojamuovia. Ainakin minua se hiukan herättelee pitkin yötä, mutta herätessämme klo 8 aamulla en tunne nukkuneeni erityisen huonolaatuisia unia. Heitämme vettä männyn juurelle ja huomaamme, että jonkin verran paikallisliikennettä on alkanut ilmestyä tielle parinkymmenen askeleen päähän. Tästä kiusaantuneina keräämme kamamme ja telttamme kasaan vikkelästi. Tunnemme olevamme toisten takapihalla, vaikka varsinaisia asuinrakennuksia ei 100 metrin säteellä olekaan. Kun poljemme kohti rantaa ja kauppaa, silmiimme osuu kyltti, joka kertoo mäntykankaamme olevan hoitometsää. Melkoisella varmuudella telttailumme ei ole ollut ihan ohjekirjan mukaista. Saavuimme kuitenkin paikalle toisesta suunnasta emmekä mitenkään voineet nähdä tätä kylttiä. Silti meillä on ihanan syyllinen olo.

Nyt on hyvä mahdollisuus laittaa korttia menemään kotiin, kertoa, että pojat voivat hyvin ja seikkailu on alkanut. Ostan kaupasta kolme korttia, kotiin ja molempiin mummoloihin. Lisäksi haluan maistaa norjalaista suklaata, joista Troika-niminen tuote on hyvin edustetusti hyllyssä ja peräti Norjan väreihin paketoitu. Tästä alkaa pitkä rakkaussuhteeni tuohon suklaaseen, jota periaatteesta ostan jokaisella tulevalla reissulla, usein ns. huippusuklaaksi, vaikka sen hinta onkin aika pöyristyttävä. Säästän sen tässä kohtaa kuitenkin vielä aterian jälkiruoaksi. 

Meillä on nuutunut olo ja jotenkin onnistumme sillä perustelemaan suihkun välttämättömyyden viereisellä leirintäalueella. Suihku maksaa 10 kruunua per nuppi ja ei ole aivan yhtä ylellinen kokemus kuin eteläisessä Suomessa olemme tottuneet, mutta elämä hymyilee taas paljon leveämmin sen jälkeen. Jotenkin kello on tämän jälkeen ehtinyt hujahtaa jo kymmeneen, ihastellessamme vastarannan vuoristoa. 

Sää on koko ajan parantunut, pilvet repeilleet, ja nuo vuoret kylpevät auringonlaikuissa. Jiehkevarren jäätiköt heijastavat auringon säteitä vihreänsävyisenä kimalteena. Tällaiset näkymät ovat itselleni hämäläisen maaseudun nuorena miehenä jotain aivan toisesta maailmasta. Vielä tässä vaiheessa en täysin ymmärrä noita valtavia mittasuhteita, mutta jonkinlainen oivallus on muodostumassa.

Mietimme, missä olisi toimivin paikka syödä jonkinlaista brunssia, jolla jaksaisi polkea pidempäänkin, ilman varsinaista päiväruokaa. Koska kaikki on vierasta meille, päädymme siihen ainoaan edellisenä iltana käypäiseksi havaittuun paikkaan, eli joen rantaan pienen sillan lähellä. Virta ei ole kovin kummoinen, muutaman metrin levyinen, mutta pienenä koskena ryöpsähtävä kuitenkin, joten oletamme veden olevan puhdasta. 

Veden puhtautta päästäänkin kohta kokeilemaan, koska edellisenä päivänä olemme tunkeneet kattilat sotkuisina muovipusseihin. Jynssätessämme kattiloita melkein jääkylmässä vedessä puhtaiksi, alamme vakuuttua, että tästä lähtien ei laiskotella pesuvelvollisuuksien kanssa. Vaikka käyttäisikin tiskiainetta, tekee lämpimän veden puute hommasta todella turhauttavaa — rasva tuntuu vain siirtyvän paikasta toiseen. 

Lopulta tyydymme tulokseen ja laitamme hernekeiton tulelle. Se tarkoittaa ärsyttävää tenupullon kanssa tunaroimista ja salamannopeaa tulitikkutyötä, ettei poteroon hulautettu sprii ehdi saman tien haihtua. Keitto lämpiää kuitenkin nopeasti ja maistuu taivaalliselta. Lisäksi syömme hiukan näkkäriä ja juomme rutkasti vettä. Nyt on jo varsin kuuma päivä! Päätämme fiksusti keittää kattilallisen kuumaa vettä, jonka avulla saamme ruoanlaittovälineet helpommin tiskattua, ja sehän todellakin toimii. Aurinko saa hetken kuivattaa välineitä, koska otamme pienen ruokalevon iloisesti kuohuvan kosken äärellä.

Jatkamme lopulta matkaa kellon kolkuttaessa jo iltapäivän kahta. Laskiessamme mäkeä alas laakson suulle tulee sellainen olo, että täällähän voisi viivähtää pidempäänkin, päiviä ellei jopa viikkoja. Mutta meillä ei oikein ole muita vaihtoehtoja kuin jatkaa eteenpäin: kilometrejä on edessä hurjasti, eikä meillä ole niin venyvää matkabudjettia, että voisimme kustantaa lisäpäivien ruoat. Hiukan haikealla mielellä ylitämme Suomesta alkunsa saavan villin kosken, joka laskee oikealla merenlahteen. Ihastelemme Middagsfjelletin knallihattua, joka kohoaa suoraan edessämme. 

On kuuma, mutta vuonolta lännestä puhaltaa armollinen tuuli. Tie kaartaa parin kilometrin jälkeen etelään ja muuttuu nautittavan vaihtelevaksi. Pienet ylä- ja alamäet jaksottelevat, mutkia riittää. Keltaisen piennarviivan oikealla puolella on vain 50 cm tilaa meille kevyesti liikkuville, ja turhan usein autot joutuvat suorastaan nuolemaan meitä ohituksissaan, koska vastaankin tulee jatkuvasti liikennettä. Tämä on kuitenkin Eurooppa-tie.

Middagsfjellet lähdettäessä Skibotnista.

Oikealla puolella vuonoa näkyy jo Lyngenin vuorten komeita edustajia, Steindalenin suulla. Olen niin näiden vuorten lumoama, että pelkään välillä eksyväni autokaistalle. Sieluni silmin voin nähdä itseni nousemassa jotain noista harjanteista ja astelemassa hohtavalle lumiselle huipulle. Viittilöin Johnnylle haluavani pysähtyä kuvaamaan, ja niin sitten nappaan Steindalstindin portrettiin vihreänä kimaltelevan Storfjordin yllä. Meidän puolellamme vuonoakin on vaikuttavia huippuja, jotka näyttävät erehdyttävän toisinnoilta aiemmin nähdystä Middagsfjelletistä. Toisen nimi onkin osuvasti Hatten. Kumpikin on n. 1200 metriä korkea kalliotorni, jolla ei lunta näy. Saan Johnnyn poseeraamaan toisen niistä edessä valkoisessa lippiksessään.

Johnny taustallaan Hatten.

Steindalstindenin 1500-metrinen pyramidi.

Merenlahti oikealla alkaa kaventua ja piakkoin olemme sen pohjukassa. Oteren on tien ympärille ryhmittyneiden talojen keskittymä, josta erkanee tie Lyngenin niemimaan puolelle. Tienhaarassa on myös hotelli. Päätän visusti palata tulevaisuudessa tutkailemaan Lyngenin vuoria. Tästä eteenpäin tie on varsin tasaista ja joki virtaa voimakkaasti sen oikealla puolella. Myös maataloja peltoineen on enemmän. Tikitämme hyvällä tahdilla eteenpäin ja nautimme auringosta. Jutteleminen on mahdotonta kapealla tiellä, etenkin kun yhdistelmärekkoja jylisee ohitsemme yllättävän usein. Kumpikin viihdyttää siis itseään omissa ajatuksissaan ja pitää pedaalit pyörimässä. 

Parin-kolmenkymmenen kilometrin päässä pysähdymme erikoiselle maamerkille: tien vieressä oleva ainakin viisimetrinen siirtolohkare on kirjoitettu kaikilla mahdollisilla väreillä aivan täyteen nimiä ja lyhyitä terveisiä. Kyseessä on Nordkjosbotnin ”nimikivi”, joka tien viereisellä niityllä on houkutellut matkaajia jo vuosikymmenien ajan ikuistamaan läsnäolonsa juuri siihen. Ihmettelen, kuka moisen erikoisen tavan on aloittanut ja miksi juuri tähän, koska siirtolohkareita nyt löytyy kiitettävästi muualtakin.

Laakso on tässä kohtaa jo hyvin leveä ja laajenee entisestään. Pian tämän jälkeen olemme tienhaarassa, josta suunnitelmani veisi meidät pois Eurooppa-tieltä ja kiertoreitille sisämaahan. Johnny on kuitenkin ihastunut merenrantaan, jota Eurooppa-tie vielä hetken seuraa ennen kuin sekin sukeltaa sisämaahan, pullahtaakseen taas myöhemmin meren tuntumaan juuri ennen Narvikia. Käymme hetken kiihkeää taistoa reitinvalinnasta, mutta en anna periksi, koska projekti on minun ja olen sitä jo pari vuotta suunnitellut. 

Totuus on tietenkin, että en tiedä juurikaan enempää tievaihtoehdoista kuin Johnnykaan, joten uuden idean vastustukseni on enemmän tunneperäistä jääräpäisyyttä. Mielessäni on lähinnä muutama sisämaan vuori (Rostafjellet jne.), joille nousua elättelen haaveissa. Olen niistä nähnyt pari kuvaakin. Niinpä Johnny myöntyy ja käännymme peltojen välistä kohti komeaa vuorisolaa.

Tavoitteemme on ehtiä vielä yöksi Øverbygdiin, pieneen taajamaan laajassa laaksossa. Sadattelen mielessäni, kun melkein alkuvaiheessa ilmaantuu tietyöalue eteemme, aivan kuin alleviivatakseen Johnnyn ehdotuksen järkevyyttä. Johnny on kuitenkin tarpeeksi herrasmies pitääkseen mahdolliset sarkasminsa sisällään. Väistelemme sorapohjaisen tien kuoppia ja tietyöläisten työkoneita parhaamme mukaan, mutta onneksi alue ei ole paria kilometriä pidempi. Asfalttipäällyste alkaa uudelleen ja myös melkoinen nousu korkeammalle solaan. Saamme tosissamme ensimmäisen kerran käyttää vuoristovaihteitamme. Kylläpä ne ovatkin huojennus! On jo melko myöhä ja sola etelä-pohjoissuuntaisena estää lännestä tulevan auringon. Täällä on kyllä  sikäli varsin mukava polkea, kun autoja ei niinkään paljon kulje.

Pyöräily näissä maastoissa on työtä ja tuleehan siinä nälkä, joten tunnin kuluttua pysähdymme kosken viereiselle levikkeelle pika-aterialle. Tällä kertaa tyydymme näkkäriin ja kasviksiin, joita ostimme aiemmin kaupasta. Vesipullot täytetään koskesta ja juodaan kunnon kulaukset. Levikkeellä on saksalainen autoileva pariskuntakin ja vaihdamme lyhyet tervehdykset heidän kanssaan. Johnnyn etujarru on ollut aavistuksen liian löysällä, ja kysymmekin saksalaisilta hohtimia lainaksi, jotta saamme vaijeria kiristettyä. Onneksi sellainen löytyy ja olemmekin kohta taas matkassa.

Sää on muuttunut pilviseksi ja se yhdistettynä laaksonpohjan hämärään luo melkoisen kontrastin päivän ensimmäisen puoliskon hulppeaan aurinkokylpyyn. Kontrasti vain lisääntyy, kun juuri ennen Øverbygdiä alkaa tihkusade. Kaivamme siis sadeviitat päällemme ja niiden laajuus varmistaa, että ainoastaan etusivulaukut jäävät altteiksi kosteudelle. Siitäkään ei sinänsä ole haittaa, koska kaikki niiden sisällä on muovipusseissa. Silti on aina masentavaa pyörittää pedaalia, kun viitan muoviin ropisee.

Kello 23 saavutamme Øverbygdin reunamat. Olemme polkeneet hieman alle 80 kilometriä ja tämä tuntuu jo aivan eri tavalla kuin helppo laskettelu Kilpisjärveltä merenrantaan. Ensipuraisu tulevaan siis. Löydämme helposti joenrannan, jossa näyttää olevan muutaman muunkin matkaajan teltat. Kaikki lienevät näin myöhään ja tihutuksen vuoksi sisätiloissa, ja niin me saamme omassa rauhassamme pystyttää teltan. Pystymme siihen onneksi jo vikkelästi ja kohta olemmekin vaaka-asennossa, kuunnellen tauotonta ropinaa ja odottaen unta. Vaikka osasimme odottaa sateitakin, on silti jotenkin ”yllättävää”, miten paljon se laskee mielialaa. Tietenkin taustalla on huoli siitä, että sade saattaa piinata meitä seuraavanakin päivänä.

14.7. • päivä 5

Øverbygd – Målselvfossen

En ole koskaan ollut kovin sikeäuninen nukkuja, mutta erityisesti tänä yönä heräilen kääntämään kylkeäni jatkuvasti. Samalla teen epämiellyttävän havainnon, että sade jaksaa ropisuttaa telttamuoviamme edelleen. Meillä ei ole ollut mitään ihmeellisiä odotuksia telttamme vedenpitävyyden osalta, mutta kun aamulla heräämme kaikkialla läsnäolevaan kosteuteen, tunnemme silti itsemme petetyiksi. 

Ei olisi vaatinut insinööritaitoja ymmärtää, ettei muovi yläpuolella kovin ihmeitä auta, kun se on yläosastaan kiinnitetty painamalla reiät terävien tukikeppien kohdista. Vesi pääsee kiitollisesti noista rei’istä, kastelee kankaan alla, ja lopulta koko hoito vuotaa solkenaan sisätiloihin. Mutta me olemme nuoria veikkosia, emmekä ole vaivautuneet turhia analysoimaan. Palkkiona tästä huolettomuudesta saamme todeta kaiken sellaisen, joka ei ole muovipusseihin pakattuna nyt kostuneen pahasti. Mikä keljuinta, myös makuupussimme ovat paikoin jopa märkiä. Ainakin itseäni suorastaan viluttaa. Ulkona vesi ropisee vieläkin.

Johnny osoittaa taas loisteliasta kaverihenkeä. Joku toinen voisi jo alkaa kuittailla surkeasta majoituskeinosta, mutta hän naureskelee vain leppeästi ja niin heitämme huulta Titanicista. Muutakaan meillä ei nyt ole. Muistettakoon edelleen, että on vuosi 1985, jolloin aika harvalla on kodin vakiovarusteena kalliita kyllästettyjä telttoja. Leirintäalueilla ”muovin meri” on yhä norminäky.

Vilkaisen oviaukosta ulos ja totean pilvien matelevan synkkinä korkeintaan 100 metrin korkeudella. Meidän on siis pakko kököttää matalassa majassamme ja pitää sadetta. Lisäämme hiukan vaatekertaa selviytyäksemme kosteassa makuupussissa loikoilusta. Käytän ensi hetket hyödyllisesti ja kirjoitan vihkooni muistiinpanot edellisestä päivästä, koska liian myöhään Øverbygdiin saapuneina en yksinkertaisesti jaksanut enää täyttää tuota velvollisuutta. Nyt kaikki on kuitenkin tuoreessa muistissa ja tuntuukin perverssillä tavalla hyvältä muistella tuota alkuosaltaan fantastisen aurinkoista päivää.

Kohta jutut on kuitenkin kirjattu ja Johnny on vilkaissut uudelleen ulos huonoin uutisin. Tappomieliala hiipii pakostakin jonnekin takaraivoon. Ei kuitenkaan vaadi kauaa, että olemme nuorille miehille tutun keskustelunaiheen parissa. Ehkä kylmyys tuo mieleen haavekuvan nuoren naisen lämmöstä, koska löydämme itsemme keskeltä haaveilevaa keskustelua siitä, millainen seurustelusuhteen tulisi olla ja millaisen naisen kanssa voisi elää loppuelämän. 

Itselläni on taustalla vain kolme muutaman kuukauden seurustelusuhdetta, ja Johnnyn tilanne lienee samansuuntainen. Kokemuksen syviä rintaääniä ei siis kuulla. On meillä silti paljon odotuksia tulevalta naismaailmalta, ja epäilemättä moni nainen nauraisi jutuillemme. Taidamme molemmat olla melko idealisteja, tässäkin asiassa.

Mielemme ovat jo hieman piristyneet, kun ennen kello 11:a aurinko tulvauttaa telttamme pehmeään valoonsa. Näkymä ulkona kertoo kuitenkin, että olosuhteet eivät ole pysyvästi parantuneet, joten toimimme kuumeisella tarmolla pakatessamme kaiken kostean ja suorastaan märän paikoilleen. Hetken kuluttua jalat ovat polkimilla ja suunnistamme etsimään leirintäaluetta tai jotain, missä olisi suihku. Sen verran kylmettyneitä olemme. 

Øverbygd on pieni taajama ja niinpä olemme melkein saman tien oikeassa paikassa. Huomaamme luksusmökkien rykelmän rinteessä ja niiden alapuolella kahvilan. Omistaja on iäkäs, ruskettunut herrasmies, joka hymyilee koko naamallaan. Kuullessaan tilanteemme hän viittilöi meidät mukaansa, ja niin nousemme pihatietä kohti ensimmäistä noista hulppeista mökeistä. Ne ovat ns. alppityyliä ja runsaasti koristeltuja kauttaaltaan.

”Voitte käydä täällä mökissä suihkussa,” hän selittää ja meiltä loksahtavat leuat oven avautuessa. En ole koskaan nähnyt näin ylellistä mökkiä! Huomio kiinnittyy valkoisista luonnonkivistä tehtyyn suureen takkaan, joka hallitsee olotilaa. Kaikki materiaalit ovat parasta mahdollista ja keittiö kymmenen kertaa paremmin varustettu kuin kotonani. Huomaamattani mietin, mitenköhän paljon tällaisessa yöpyminen mahtaa maksaa ja kuka ylipäätään kykenee tällaisessa lomailemaan. Tunnen itseni pieneksi ja surkeaksi, ihmiseksi väärässä paikassa. Mutta isäntä on itse aurinko ja huikkaa vielä poistuessaan, että suihkutelkaa ja lämmitelkää niin kauan kuin tarpeen on.

Suihku hohtavine laatoituksineen ja näköalaikkunoineen on minulle kuin amerikkalaisesta elokuvasta. Aurinko leikkii rinteen männyissä ja kohta myös sydämessäni. Kun olemme kuivailleet ja kävelemässä alas kahvilalle, Johnny pukee omatkin ajatukseni sanoiksi: ”Paljonkohan tuo lysti mahtaa maksaa?” Isäntämme kertoo hinnaksi 20 kruunua nupilta ja leukamme taitavat taas loksahtaa auki. Sehän ei oikeasti ole mitään! Päätämme ostaa myös kaakaot ja herkullisen näköiset kinkkusämpylät ensinälkään. 

Kaivan rahapussia niitä maksaakseni, mutta isäntä kieltäytyy jyrkästi ottamasta niistä rahaa. Ehkä hän on arvannut, ettei näin nuorilla miehillä taida olla liikoja matkarahoja. Ehkä hän arvostaa tapaamme olla liikkeellä, ehkä hänellä on oma ikäisemme lapsenlapsi, ehkä olemme vain törmänneet harvinaisen sydämelliseen kanssaihmiseen — kuka tietää… Joka tapauksessa olemme hyvin kiitollisia ja istumme nauttimaan pikku ateriasta.

Isäntä kyselee hiukan huolestuneena jatkosuunnitelmistamme, koska hänen mukaansa vettä on tulossa vielä monen päivän ajan. Toteamme, että meidän on pakko yöpyä jossain edullisessa mökissä, koska yöpymisvarusteemme ovat märkiä ja esim. makuupussit täytyy saada kuivumaan yön yli. Isäntä antaisi meidän nukkua yön äskeisessä mökissä huokeaan hintaan, mutta siihen on tulossa matkalainen iltapäivällä ja kaikki muut ovat jo täynnä. 

”Onko täällä paljon turisteja, vaikka tämä onkin pienen tien varrella kauempana rannikosta?” kysyn. ”Jo vain, tuo Målselva on kuuluisa lohijoki, joten mökit varataan yleensä jo kauan etukäteen,” kuuluu vastaus. No niinpä tietysti, olisi pitänyt tajuta. Mutta isäntä kertoo, että 30 kilometrin päässä Målselvfossenilla on iso leirintäalue, josta saattaisi löytyä vapaa mökki. Olemme muutenkin ajamassa sinne, liittyäksemme taas Eurooppa-tiehen.

Målselvaa. Sateiden vuoksi emme saaneet kuvia paikasta, mutta tämä kuva on lahjakkaan norjalaisen valokuvaajan, Thomas Roskiften, otos. Käytetty kuvaajan luvalla. Takk, Thomas, før nydelig foto!

Juuri kun olemme polkaisemassa liikkeelle, isäntä tulee vielä ovelle, nostaa käsivartensa klassiseen Arnold-poseeraukseen ja kysyy — jälleen koko hyväntahtoisella naamallaan hymyillen — vain lyhyesti: ”Stark?” Nauramme ja vastaamme, että kyllä, kiitos hänen, nyt on jo aikas vahva olo. Lähdemme liikkeelle vahvasti kiitollisuutta tuntien. Toisten auttaminen on harvoin näyttänyt noin luonnolliselta.

Vain lyhyen matkan poljettuamme olemme jälleen viluisia ja tajuamme, että sämpylän seuraksi mahtuisi kyllä muutakin täytettä mahaan. Mietimme optioita, kun tien vierellä on koski kutsumassa meitä ruoanlaittoon. Ekströmin mustikkakeitto on tässä kohtaa kova sana: sen pystyy keittämään nopeasti, se lämmittää hyvin ja sen saa myös helposti tiskattua irti. Kauaa ei kulukaan, kun olemme jo rannassa tiskaamassa, mutta juuri silloin taivas repeää. Meihin iskee hirmuinen paniikki ehtiä takaisin osittain avoinna nököttäville sivulaukuille. Onneksi sade ei ole vielä pahinta lajia, mutta melko pahasti ehtivät kastua jo muutenkin kosteat varusteemme. Kello on 16, kun selviämme tästä episodista eteenpäin, sadeviittojen alla pedaloiden.

Jo toista kertaa roiskutamme renkaillamme vettä ja tihrustamme tietä viitan kaventamasta näkökentästä. Maisemia on turha kuvitellakaan näkevänsä, koska harmaa massa on taas laskeutunut alarinteille. Jossain tuolla oikealla sivulla olisi ollut Rostafjellet, jolle nousemista olin suunnitellut.

Rostafjellet (1559 m) kuvattuna myöhään, ennen leirintäaluetta.

17.30 tulemme taas pieneen taajamaan, Rundhaugiin, josta tie haarautuu eteläisemmälle reittivaihtoehdolle. Silmään osuu välittömästi matkabaari, jossa päätämme piipahtaa, koska krooninen nälkä huutaa taas mahassa ja sateessa emme voi kokata. Baari on todellakin baari, ja siellä pitää olusen kanssa sadetta sekalainen seurakunta paikallisia. Sisustus on alkeellinen ja synkänsävyinen. Emme oikein ymmärrä norjalaisten ruokien nimiä ja myyjättären kanssa on yllättävän hankala kommunikoida, niinpä tempaisemme listalta sen halvimman vaihtoehdon, toivoen parasta. 

”Mikä hitto on karbonade?” Ounastelemme pahaa. ”Karbonaatti”, kuten sen jatkossa hellämielisesti ristimme, osoittautuu pannulla lämmitetyksi paahtoleiväksi, jonka päällä on sipulia, jauhelihapihvi ja jonkinlaista soosia. Alamme hihittää ja pari paikallista mulkaisee meitä sivusilmällä. Mutta mitäpä ihmeitä saatoimme odottaakaan 23 kruunulla. Sitä paitsi tämä köyhän-miehen-hampurilainen ei ole ollenkaan hullumpaa ja jälleen on kivempi jatkaa kohti leirintäaluetta.

Poikkeamme eteläiselle reitille viimeisen kymmenen kilometrin matkalle kohti Målselvfossenia. Olemme laajassa laaksossa, jonka keskellä tuo kalamiesten unelma, Målselva, ryöppyää kohti merta. Sen ympärillä on laajoja peltoja ja havumetsäalueita, takana erottuvat vuoret, jotka muistuttavat profiililtaan enemmän tuntureita, ainakin jos niitä vertaa aiemmin nähtyihin Lyngenin alppeihin. Vihdoin edessämme on leirintäalueen kyltti, josta tie kääntyy oikealle ja laskeutuu alaspäin kohti itse koskea.

Målselvan laaksoa.

Leirintäalue onkin aivan kosken varrella, ja ensisilmäys kertoo, ettei kyseessä ole mikä tahansa tusinakoski: virralla on leveyttä likemmäs sata metriä, mutta se vyöryy ohitse valkoisena hornankattilana. Suomessa ei ole missään yhtä tyrmistyttävän brutaalia koskea. Emme jää sitä kuitenkaan ihastelemaan, vaikka sade onkin tauonnut, vaan marssimme respaan. Meitä pelottaa mahdollisuus, että täälläkään ei ole vapaita mökkejä, varsinkin koska on jo myöhäinen ilta.

Mutta aika isokokoinen mökki löytyy, jonka hinta ei ole halvimmasta päästä. Pulitamme 135 kruunua yhdestä yöstä. Toisaalta kolmehuoneisena siinä on tarpeeksi tilaa, että saamme kaikki kosteat vaatteet, puhumattakaan teltasta, levitettyä kuivumaan. Ja bonuksena on sauna! Ostamme vielä irtokarkkipussit ja suklaata, koska tänä iltana eletään leveästi.

Ensi töiksemme laitamme saunan lämpiämään ja ryhdymme levittelemään kostuneita vaatteita ja makuupusseja oven karmeille, tuolien selkämyksille, ylimääräisten kerrossänkyjen päälle ja missä vain vähänkin tilaa on. Lopulta meillä on tuskin liikuttava polku sängyiltä keittiölle ja sen kautta vessaan. Aiomme laittaa saunan jälkeen teltan lauteille kuivumaan. Syömme sämpylä- ja makeisillallisen, käymme saunassa nauttien suunnattomasti sen sinänsä vaatimattomista löylyistä, otamme käyttöön lainapeitot ja liinavaatteet, ja lopulta tuhisemme punkissa 23.00. Ei uskoisi, että tuntuu näin väsyneeltä vain 33 km ajon jälkeen.

15.7. • päivä 6

Målselvfossen – Narvik

Herätyskellomme pärisee 7.30, koska hieman edellisen päivän surkeasta polkemissaldosta häpeissämme haluamme päästä aikaisin liikkeelle. Käymme vuorotellen suihkussa, jälleen kerran kuvitellen, että kyseessä on viimeinen mahdollisuus pitkään aikaan. Meillä on ilo havaita, että käytännössä kaikki vettyneet varusteet ovat yöllä kuivuneet. Pakkaamme ne valmiuteen saman tien, osittain välttääksemme leirintäalueen henkilökuntaa ohikulkiessaan näkemästä, miten joka paikassa roikkuu jotain. Emme kuvittele heidän ilahtuvan moisesta.

Sitten kävelemme vastaanottoon sekä palauttamaan avainta että keräämään taas lisää syyllisyyttä. Olisimme aivan mainiosti voineet keittää aamupuurot ja mustikkakeitot mökin hienosti varustetussa keittiössä, likaamatta omia astioita. En tiedä mitä Johnny valehtelee itselleen asiasta, mutta oma valheeni väittää meidän säästävän huomattavasti aikaa, kun vältetään kokkailut ja tiskailut. Oikeasti olen jälleen kerran vain mukavuudenhaluinen. Kohta siis syömmekin valmiista aamupalapöydästä hyvää valikoimaa. Mieli tekisi mättää kaikkea oikein urakalla, mutta tietäähän sen, millaiseksi pyöräily sen jälkeen muodostuu. Rahaa tähän porsasteluun tuhraamme 30 kruunua.

Målselv virtailee leppeästi kohti merta.

Aurinko paistaa pilvien lomasta, kun maantiejunamme ovat taas vaappuen vauhdissa. Mistään hurjasta vauhdista ei tosin voida puhua, koska joudumme heti pitkään ylämäkeen, joka nousee jokilaaksosta liittyäkseen päätielle. Olemme kuitenkin onnellisia ja kiitollisia sään jälleen suosiessa meitä. Jokilaakso laajoine peltoineen ja vuorottelevine mäntymetsineen on todella kaunis. Hurjat vuoret puuttuvat tästä maisemasta, mutta tämäkin on hyvin uutta meille tasamaan kasvateille. Olemme todistamassa Norjan maisemien monimuotoisuutta.

Kuvaamme laaksomaisemaa, jolloin ilmenee matkan ensimmäinen haaveri: Johnnyn kamera on jotenkin vioittunut eikä suostu enää ottamaan kuvaa. Mielessä käy, olisiko se voinut saada kosteutta edellispäivän sateissa. Se tuskin kuitenkaan on syy, koska meidän molempien tankolaukut ovat hyvin vettäpitäviä. Jokin muu syy siis. Harmitellen jatkamme matkaa ja tulemme pian risteykseen, jossa liitytään takaisin Eurooppa-tielle.

Eikä haaveria ilman toista, koska jo hetken olen kummastellut, että mahtaako pyöräni tuntua jotenkin raskaammalta ajaa ja vieläpä epävakaammalta. Etupyörä ainakin näyttää käyttäytyvän normaalisti, joten pyydän takana ajavaa Johnnya katsomaan, huomaako hän takarenkaani liikeradassa mitään erikoista. Kuulen pelkäämäni sanat: ”Musta näyttäisi, että se vippaa jonkin verran… Onkohan se jotenkin vääntynyt?” 

Pysähdyn ja pyydän Johnnya nostamaan pyörän peräpään ilmaan hetkeksi, kun samalla laitan takarenkaan pyörimään. Oikeassahan hän on ja helposti näkee, miten kierossa vanne on. Huomaan myös renkaan kevyesti hiertävän jarrukumia toisella puolella. Mitään ääntä tuosta kitkasta ei tule, mutta siitä siis johtuu lievä raskaus polkemisessa. Tiedän pyörän olleen priimakunnossa kotoa lähtiessä, joten pohdin lähinnä kahta aiheuttajaa tälle haaverille: jokin on vääntänyt pyörää junan tai postiauton kyydissä, tai eilinen monttuinen tienpätkä on ollut liikaa. Oli miten oli, minua huolestuttaa tulevat rankat kilometrit, joilla ongelma voi pahentua. Entä jos se vaikuttaa myös takakappaan?

Istind Eurooppa-tien risteyksessä.

Otan risteyksen sillalla kuvan hienosta vuoresta nimeltä Istind (samannimisiä vuoria on Norjassa varmaankin sata). Pyörän tai Johnnyn kameran eteen ei ole tehtävissä nyt mitään, eikä ole varmasti lähimpään sataan kilometriin, ei ainakaan ennen Narvikia. Niinpä jatkammekin hiukan masentuneissa tunnelmissa, vaikka sää toistaiseksi hellii meitä.

Päivän myötä pilvisyys lisääntyy ja samalla herää todella ikävä vastatuuli. Poljemme totisina maisemassa, joka on mäntykankaiden ja jokilaaksojen hallitsemaa. Joudumme välillä punnertamaan isojakin ylämäkiä, aina kuitenkin helpottuneina lasketellen niitä seuraavat alamäet. 

Polkemiseen alkaa olla muodostunut mukava rytmi, tuttuus, joka ei missään nimessä tunnu pahalta. Satulassa istuminenkaan ei enää hierrä samalla tavalla kuin parina ensimmäisenä päivänä, ja arvattavasti kuntommekin on alkanut kohota jokapäiväisestä rääkistä. Painavan pyörän rullaus on nautinnollista, eikä ilman pakkauksia ajaessa pääse kokemaan vastaavaa. Vuorottelemme kärjessä, mikä kovan vastatuulen takia on tärkeää. Onneksi tien pientareet ovat täällä leveämpiä, suorastaan ruhtinaallisia verrattuna kapeisiin laaksoteihin.

Setermoen on keskeinen taajama tällä osuudella. Saavumme sinne klo 17. Tuulee niin kovasti, että saamme taas ylipuhuttua itsemme syömään valmista ruokaa. Tekosyynä on se, että avoimessa mäntymetsässä tuskin saisimme Trangiaa syttymään kunnolla. Tässä on kyllä aidosti perääkin, mutta emme ole mitenkään innokkaita edes yrittämään. Ainahan keittimen voisi ympäröidä jollain suojaavalla… Sen sijaan löydämme pienen ravintolan jonkinlaisesta kauppakeskuksesta ja asetumme kiitollisina lepuuttamaan jalkojamme. Tilaan wieninleikkeen perunamuusilla ja salaatilla, Johnny lähes samaa, mutta häränlihalla. Hintaan 50 kr olemme kylläisiä ja tunnemme itsemme taas tarmokkaiksi pikku sotureiksi.

Johnny levähtää Fossbakkenin nousussa.

Loppupäivä tuntuu nälkävuodelta, kun punnerramme melko viileässä ilmassa, mutta kuitenkin urakan hiestäminä eteenpäin. Vastatuuli on heltymätön. Lopulta edessämme nousee ensin vaivihkaa mutta kohta vastaansanomattomasti yksi matkan suurista ylämäistä, jota olemme osanneet odottaa: Fossbakken. Tie nousee ensin kaksi kilometriä loivasti kaarrellen, sitten seuraa yhtä pitkä lasku ja hieman tasaista pätkää, kunnes lopulta noustaan pisin osuus noin 450 metriin, tuuliselle järviylängölle. Vastahankaisen tuulen takia tästä tulee meille epätavallisen kova urakka ja pysähdymmekin kerran kesken ylämäkeä puuskuttamaan. Samalla otan Johnnysta valokuvan, kun hän istuu piennarkaiteella.

Saavutamme ylätasangon, jossa lainehtii koukeroinen järvi, suomalaisen mittakaavan mukaan ehkä pikemmin lampareiden sarja. Sormimaisten niemekkeiden takaa on mahdoton hahmottaa, onko kyseessä ollenkaan yhtenäinen järvi. Mutta täälläpä tuuli vasta puhaltaakin! Mitään isompia puita ei ole, vain lehtipuuryppäitä, eikä niitäkään paljon. Alamme olla puhki tuulta vastaan taistelemisesta.

Järvenrantaa Fossbakkenin yläosassa.

Juuri silloin eteemme pompahtaa tervetullut yllätys: meitä lähestyy nukkavieru pari yhden taukopaikan kohdalla. Toinen nuorehkoista miehistä näyttää enemmän irlantilaiselta kuin irkku itse, hänellä on pitkä ja sotkuinen punertava tukka ja kokoparta. Hän on auringon paahtama. Toinen kaveri on luonnostaan tummempi ja vaikuttaa ensiarvaukselta intialaiselta. He viittovat meitä pysähtymään. Mitähän tämä nyt on? Vilkaisemme toisiamme neuvottomina, mutta painamme kuitenkin jarrua ja pysäytämme junamme. Heidän selkänsä takana erotamme melkoisen ison porukan, asuntovaunuja ja telttoja.

Partasuu tervehtii hymyillen ja kysyy keitä olemme. Kerromme hyvin lyhyen version ja utelemme myös, mikä tämä heidän porukkansa on. Kyseessä on kansainvälinen ryhmä nimeltä Walk Norway, joka kävelee hyväntekeväisyydeksi Norjan päästä päähän. Heidän rahankeruunsa kohde on lasten ja nuorten koti aivan Norjan eteläkärjessä, Nansen Internasjonal Center. Arvattavasti he ovat olleet matkassa jo kauan, sillä Norjahan on hämmästyttävän pitkä maa. 

Punapää kertoo, että he usein viettävät iltaa paikallisten ja muiden matkalaisten kanssa — emmekö siis mekin haluaisi hiukan relata ja liittyä heidän iloiseen joukkoonsa? Pidämme heti tästä puheliaasta parivaljakosta ja tunnemme suunnattomasti sympatiaa heidän tavoitettaan kohtaan. Päätämme tehdä spontaanin visiitin heidän leiriinsä, miettimättä sen kummemmin jäädäkö sinne myös yöksi vai piipahtaa vain.

Meidät otetaan leirinuotioiden äärellä vastaan kuin kuninkaalliset ja kaikki ovat kyselemässä matkastamme. Me taas olemme kiinnostuneita, keitä ovat nämä epäitsekkäät ihmiset, jotka ovat päättäneet uhrata yhden kokonaisen kesän ja ponnistella tuntemattomien hyväksi. Kysymykset siis sinkoilevat puolelta toiselle, ja samalla pienempi joukko soittaa kitaraa ja laulaa sivummalla. Tässä ryhmässä on todella hieno fiilis! 

Utelemme hieman arastellen, ovatko he mahdollisesti jonkin sortin uskovaisia, kun koko juttu haiskahtaa jotenkin niin idylliseltä. ”Ei, emme suinkaan,” ehtii porukan selvänä äänitorvena toimiva punapää selittämään. ”Tai siis, meitä on kaikenlaisten aatesuuntien edustajia ja tietysti uskontojenkin, koska meitä on Australiasta, Intiasta, Etelä-Amerikasta ja ympäri Eurooppaa. Kävellessä on aikaa loputtomasti jutella ihan mistä vain maan ja taivaan välillä ja uskonnostakin voidaan puhua. Mutta se ei ole tämän jutun nimi. Meissä on ateistejakin ja kaikki kunnioittavat toistensa ajatuksia.” Olemme tavattoman vaikuttuneita. 

Vaikuttuneisuuttamme syventää muutaman ihanan naisen läsnäolo nuotiolla. Kukaan ei taida kuitenkaan olla ihan yhtä nuori kuin me. Kovasti saamme hämmästeleviä kommentteja siitä, miten olemme rohjenneet lähteä tällaiselle matkalle vain pyörien ja teltan varassa, kahden. Voisimme toki möläyttää, että johan tässä on mökissä yövytty, suihkuteltu ja syöty baareissa, että eihän tässä nyt aivan aitoja erä-jormia olla, mutta vaikenemme koska on kieltämättä hivelevää olla kansainvälisesti ihailtu.

Kohta eteemme kannetaan lettuja hillolla, joita huoltojoukko on kuulemma paistanut. Selviää, että kävelijöiden ei oikeastaan tarvitse tehdä juuri mitään muuta kuin siirtää popoa toisen eteen, kun taas suurehko huoltotiimi hoitaa ruokailut, pyykkäykset, leiripaikkojen etsinnän ja valmistelun. Vieläpä kävelyporukkakin jakautuu ”hardlinereihin”, jotka kävelevät koko matkan, ja vain osan reissusta käveleviin. Pidän silti jokaisen panosta hyvin ihailtavana.

Lettuja syödessämme nousee keskustelunaiheeksi ruokakulttuuri. Punapäinen hyväntuulinen isäntämme meuhkaa: ”Ette taatusti arvaa, mitä tämä intialainen ystäväni laittaa joka päivä aamupuuroonsa!” Hän odottaa arvaustamme ja kerää jännitettä. ”Sinappia!” Sitten irkku repeää nauramaan, vaikka hän on epäilemättä kertonut saman tarinan lukemattomia kertoja matkan aikana. Huomaan, että intialainen ystävä on aavistuksen vaivautunut päästessään taas omituisen ruokakulttuurin edustajaksi. ”Nämä länsimaalaiset ruoat ovat niin mauttomia, pakkohan sinne on jotain laittaa sekaan,” hän naurahtaa meille hiljempaa.

Päädymme ostamaan hassun-halvalla tämän joukkion virallisen t-paidan, jossa on Norjan värit ja selkeästi teksti Walk Norway 1985. Olemme siten edes hiukan tukeneet heidän jaloa tarkoitustaan ja kiittäneet maittavista letuista ja mainiosta seurasta.

Hetken olemme elätelleet ajatusta yöpymisestä tämän kotoisan leirin liepeillä, mutta päädymmekin aika älyttömään ratkaisuun, joita meille matkan aikana tulee vielä useampi. Vaikka kello on jo yli 22, haluamme lähteä viimeiselle etapille kohti Narvikia. Sinne on alle 50 km. Meillä ei oikeastaan ole mitään loogista syytä tälle äkkipäätökselle, vaan kaikki perustuu fiilikseen ja intuitioon. 

Epäilemme, että leiriin jäädessämme saatamme valvoa ja ilakoida muiden mukana niin, että seuraava päivä menee harakoille. Lisäksi porukan yhteislaulanta alkaa saavuttaa huimia mittasuhteita, joten tuskin saisimme unen päästä kiinni edes halutessamme. Sitä paitsi meille vain tulee voimakas ja hurmioitunut tunne, että tänä yönä haluamme viilettää kuin tuulispää.

Tuoreet ystävämme vaikuttavat olevan aidosti pahoillaan, että lähdemme. Halaamme koko nuotioporukan ja molemmin puolin satelee toivotuksia turvallisista kilometreistä ja lempeistä keleistä. Kello 22.30 erkanemme leiristä. Onko normaalia, että reissussa tapaa näin hienoja, erikoislaatuisia ihmisiä joka päivä? Eilen olimme sydämellisen papan huolenpidon kohteena, nyt tapaamme joukon hyväntekijöitä. Miksi tällaista ei tapahdu arjessamme? Saako näky matkamiehistä elementtien armoilla ihmisten suojeluvaistot heräämään? Ehkä niin. Tai sitten olemme vain hyvin onnekkaita…

Pian järviylänkö alkaa laskea toiseen suuntaan ja tiedän, että nyt taitaa koittaa aikamoinen alamäki meren pohjukkaan. Toden totta: syöksymme massiivisine lasteinemme alas mäkeä, jonka yhteispituudeksi osoittautuu kahdeksan kilometriä matkamittarini mukaan! Yhtäkkiä Johnny päättää tehdä jotain totaalisen hullulta vaikuttavaa: hän ilmoittaa vaihtavansa kostuneen paitansa lennossa, koko ajan jyrkkenevässä alamäessä. Koetan protestoida, eihän nyt olisi mikään ongelma pysäyttää pariksi minuutiksi. Mutta vauhdin hurma on vienyt äijän mennessään ja niin joudun takaa seuraamaan akrobaattisen tempun, ajamisen ilman käsiä, osittain sokkona, raskaasti lastatulla pyörällä, mutkittelevaan alamäkeen. Saan onneksi huokaista helpotuksesta, kun temppu on tehty. 

Tällä kahdeksan kilometrin matkalla emme polkaise kertaakaan, mutta hengenpitimiksi on jarruja kyllä vinguteltava välillä. Laskemme kirjaimellisesti tukka putkella, hihkuen suoraa huutoa, haltioituneena alapuolellamme lipuvista pilvistä, jotka ovat takertuneet Gratangenin vuononseinämiin. On alkanut sataa, mutta emme oikeastaan edes huomaa moista. Olemme niin hyvissä tunnelmissa vietetystä illasta. Laakso näyttää kauniilta sadesäästä huolimatta. Saamme nauttia siitä suhteellisen vapautuneesti kruisaillen, koska yöaikaan on liikkeellä vain harvahkoja rekkoja.

Bjerkvik on pieni taajama Herjangsfjordin pohjukassa, joka toimii tienjakajana niille, jotka haluavat matkata länteen Lofoottien saariryhmään. Me ohitamme taajaman kuin aaveet yössä ja jatkamme etelään. Olemme taas saavuttaneet meren, ja tie kiemurtaa sen rantoja nousten ylös pieniä mäkiä, laskeakseen taas alas yhtä pieniä loivia. Sade on kiihtynyt ja tuuli on vieläkin tuimempi, koska se saa voimansa avoimesta vuonosta. Tietenkin on kylmempikin, onhan jo yö. 

Olemme vilun ja kosteuden kumaraan kangistamia möykkyjä, joiden raajat pyörittävät pedaaleja enää vain konemaisesti. Hurma on haihtunut aikaa sitten ja tunnemme itsemme surkeiksi. Miksi sitten emme yksinkertaisesti pysähdy ja pystytä telttaa? Surkeus johtuu siitä, että vuonon seinämät ovat tässä jyrkät ja talot ovat vallanneet ne muutamat tasaisemmat kohdat, joissa voisi kuvitella yöpyvänsä. Äkkiseltään näyttäisi siltä, että sama jatkuu aina Narvikiin asti ja sinne on vielä 15 kilometriä.

Pysähdymme hetkeksi pientareelle neuvonpitoon. Mielissä on herännyt huoli, että entäs jos Narvikin ympäristökin on aivan täyteen rakennettu. Kyllähän siellä kai leirintäaluekin jossain on, mutta löydämmekö sen helposti? Tai onko sen respa edes auki näin yöllä? Olemme varmasti lohduton näky tienpielessä, kuin loukkuun ajetut rotat.

Ihmisten hyväntahtoisuus yllättää meidät taas kerran, juuri hädän hetkellä. Emme ole edes kiinnittäneet huomiota pariin taloon, jotka sijaitsevat aika jyrkässä rinteessä ihan merenrannassa. Huomaamme syrjäsilmällä jonkin hoippuvan hahmon nousevan pihatietä meitä kohti. Aivan ilmeisesti tämä kaveri on huppelissa ja reippaasti! Noin nelikymppinen mies ilmaisee olevansa huolissaan meistä läpimärkinä Eurooppa-tiellä, keskellä yötä. Hän kysyy, onko meillä jokin yöpymissuunnitelma. Vastaamme surkeina, että sitä juuri pohdimme tässä. 

Mies kertoo, että hän ja perheensä majoittavat kesäisin ihmisiä kotinsa huoneisiin. Jonkinlainen B&B-palvelu siis. Huoneita ei kuulemma nyt ole vapaina, mutta voisimme laittaa telttamme hänen pihanurmikolleen ja käyttää suihkua ja kuivauskaappia. ”Ikke dyrt,” hän vakuuttelee moneen kertaan sammaltavalla puheellaan. Vilkuilemme vähän neuvottomina toisiamme, ja hän jättää meidät kohteliaasti pohtimaan ehdotusta, suunnaten takaisin alamäkeen. Sieltä hän viittoilee meitä seuraamaan itseään. Niin me sitten teemmekin, koska eihän meillä mitään muuta toimintasuunnitelmaa olekaan.

Mies näyttää meille alakerrassa suihkun ja kuivauskaapin ja kehottaa sitten laittamaan teltan ihan mihin vain pihassa. Ilmeisesti häneltä alkavat valot himmetä hyvää vauhtia ja hän hoipertelee yläkertaan, muistaen vielä toivottaa puolivälistä portaita hyvää yötä. Laitamme heti teltan odottamaan meitä pihan hiukan alaspäin viettävälle nurmelle. Merenrantaan on tuskin kahtakymmentä askelta. 

Sitten suuntaamme sisään, asettelemme lähes läpi kastuneet vaatekertamme kuivauskaappiin ja jätämme märät kenkämmekin eteiseen, sitten käymme vuorotellen lämpimässä suihkussa. Mikä nautinto! Tajuamme vasta siinä, miten jäässä olemme olleet. Ihmettelen hiukan, miksi talossa ei kuulu mitään muita elämän ääniä, jos matkalaisia on muitakin. Ihmettelen myös isännän luottavaista asennetta, olemmehan täysin outoja nuorukaisia, jotka on vain jätetty rymsteeraamaan keskenään perheen alakertaan. No, ehkä se menee humalan piikkiin.

Rynnistämme sateen läpi telttaan ja sujahdamme makuupusseihin. Olemme polkeneet melkein 120 km, johon on kuulunut rapsakkaa nousua kiitettävä määrä. Aaltojen kohina ja tuulen ujellus vievät meidät toiseen maailmaan, taas kerran ihastuttavan nopeasti.

16.7. • päivä 7

Narvik – Kiiruna

En liene koskaan herännyt yhtä epämiellyttävällä tavalla. Jotain märkää on naamallani ja tuntuu kuin en saisi kunnolla henkeä! Näen vain vaaleanvihreää utua ja tunnen märän kelmun myötäilevän kasvojani. Paniikki iskee, kun koetan unentokkuraisessa tilassani hahmottaa missä oikein olen ja mitä minulle on tapahtumassa. 

Menee hetki ennen kuin tuulen ujelluksesta, lokkien kirkunasta ja epätasaisesta ropinasta ymmärrän, että ilmeisesti vuonotuuli on tempaissut telttatikun irti maasta ja hengitän nyt sateista aamuilmaa läpimärän telttakankaan läpi. Käännyn sivulle Johnnyn suuntaan ja ravistan hänen olkaansa. Miten voi olla mahdollista, että häiskä on edelleen unessa? Lopulta sieltä tulee jonkinlainen koherentti vastaus. Hän on aavistanut äänestäni, että nyt taitaa olla jotain pielessä. Lähes saman tien hän oivaltaa sen itsekin, ja tokaisee närkästyneenä makuupussinsa kastuneen.

Olen todennut saman seikan ja alamme automaattisesti toimia minimoidaksemme lisävahingot. Ponnahdan ulos teltasta ja pingotan telttapäädyn uudelleen maahan, että saisimme lajiteltua teltassa kastuneet ja hiukan kuivemmat kamat erilleen. Paljoa vaatteitahan teltassa ei olekaan, koska olemme jättäneet sivulaukut alakertaan. Tankolaukut rahapusseineen ja kameroineen ovat teltassa, mutta ne ovat onneksi pitäneet kosteuden ulkona.

Kun lopulta selviämme ulos tavaroinemme, näemme millainen myrskytuuli on meneillään. Eilinenhän olikin vasta harjoittelua! Tuulee ja sataa aivan suoraan Atlantilta. Teemme täysin intuitiivisen päätöksen luottaa siihen, että Narvikissa olisi jokin kohtuuhintainen mökki vapaana, missä taas kuivatella varusteemme. Pakkaamme (taas) teltan märkänä. Sitten lähdemme etsimään isäntää talosta. Häntä ei löydy edes yläkerrasta, mutta joku toinen matkalainen, liekö saksalainen, kehottaa koputtamaan pihassa olevan asuntovaunun oveen. 

Sieltähän isäntä kömpiikin pahassa kankkusessa, mutta sen lisäksi vaunussa näyttää yöpyneen hänen nelihenkinen perheensäkin. Olen aika äimän käkenä, koska vaunu ei todellakaan ole iso. Hän siis vuokraa käytännössä koko talonsa muille ajoittain. Aikamoista. Vaimo ja lapset vaikuttavat kuitenkin ihan iloisilta, kukaan ei paheksu höveliä juoppo-ketkulia. Kerron, että käyttäisimme epäonnisen yömme jälkeen mieluusti vielä kerran suihkua ja että voisimme maksaa saman tien. 

Odotan jännityksellä hintaa tästä seikkailuyöstä — onhan selvää, että kyllä perheen täytyy odottaa kunnon kompensaatiota, jos se joutuu itse majoittumaan ahtaaseen peltipurkkiin. En voi uskoa korviani, kun isäntä sanoo hinnaksi 10 kruunua per nuppi! Yritän tyrkyttää hänelle enemmän, mutta hän vain nauraa ja sanoo, että eihän tämä nyt mitään. Hyvä, kun sai meitä poikia autettua… Johnnykin kysyy jo, että mikä näitä norjalaisia oikein vaivaa, kun kuitenkin maassa on korkea hintataso ja kaikki. Äärimmäisen kiitollisina, jälleen kerran, suihkuttelemme ja pakkaamme.

Kello 12 olemme jälleen tien päällä. Iloksemme meitä tervehtii taas nordlandilainen matalapaine runsaan kosteuden ja navakan tuulen muodossa. Käyttäisin olosuhteista jopa sanaa myrsky. Siksipä olemme sonnustautuneet pyhään muoviseen sota-asuun ja vaapumme helmat äänekkäästi lepattaen kohti vuonon ylittävää massiivista siltaa. 

Tällaista emme ole vielä matkallamme kohdanneet, ja helkkari, itse en ole moista kammotusta kohdannut koskaan nuoressa elämässäni! Tällaiset sillathan ovat Norjassa aivan arkipäiväisiä rakennelmia, joista huristellaan yli monta kertaa päivässä. Minä sen sijaan tunnen kammotusta ajatuksesta, että kohta vaapun monta sataa metriä pitkän hirvityksen yli, joka on pingotettu luultavasti sata metriä vedenpinnan yläpuolelle epäilyttävän näköisin vaijerein. Näen jo meidät syöksymässä betoninkappaleiden seassa kohti hyistä merta, koska lujuuslaskelmat osoittautuivat epäpäteviksi juuri meidän ylityksemme aikana.

Kuin lukien ajatukseni, keskellä siltaa kuolemanvaara iskee. Johnny polkee edelläni. Tuuli tempoo meitä hurjasti juuri tässä, koska se edelleen tulee sivulta puuskina ja pyrkii suistamaan meidät kapealta pientareelta autokaistalle. Kuulen takaani raskaan ajoneuvon lähestyvän. Yhtäkkiä jokin pyörre tuulessa onnistuu nostamaan sadeviitan pääni yli, seurauksella etten näe mitään. Alan vetää jalkaani pois polkimen tiukoista lenkeistä ja kauhukseni huomaan kiristäneeni ne vähän liiankin hyvin. Samalla kun vauhtini hidastuu, kuulen takaa tulevan jättiläisen jo hyvin lähellä ja tiedän, että kohta pyöräni alkaa väistämättä vaappua. 

Suoritan epätoivoisen riuhtaisun sillä epäloogisemmalla eli vasemmalla jalalla, kun kerran oikea ei irtoa, ja onnekseni se onnistuukin. Pelottavasti jyristen tuplaperävaunullinen rekka viistää ohitseni ja tunnen sen ilmavirran iskevän olemukseeni, joka vieläkin on viitan sokaisema. Jalkani jysähtää maahan rekan kaasuttaessa ohi niin läheltä, että poskeni voisi melkein koskea sen kylkeä. Jotenkin saan pidettyä pyöräni ja itseni pystyssä.

Rombaksbrua, jolla meinasi käydä köpelösti. Kuva: Billy Jacobsen, NRK.

Tempaisen vihaisesti viitan takaisin selkäpuolelle ja pyydän Johnnya pysähtymään hetkeksi. Hän ei  tietenkään ole huomannut tapahtunutta. Sydämeni lyö kahtasataa, joten joudun hetken kokoamaan hermojeni rippeet. Sillalta on kuitenkin kohtuullisen mukava päästä pois, joten matkaa jatketaan.

Olen usein kuullut urheiden ihmisten sanovan, että tietoinen itsensä vaaratilanteisiin laittaminen saa heidät tuntemaan elävänsä voimakkaammin kuin koskaan ennen. Minä opin itsestäni, että jopa epätietoinen vaaratilanteeseen joutuminen saa lähinnä polveni velliksi ja vatsani sekaisin, eli en taida olla sankariainesta. Perkele, sekin vielä…

Silta loppuu ja lähdemme seuraamaan oikealle kaartavaa, vuonon vastarantaa pyörryttävästi seuraavaa 10 kilometrin osuutta, joka rehellisesti sanottuna ei tunnu ikinä loppuvan. Jostain syystä tämä pätkä tuntuu meistä tappavammalta kuin mikään tähän mennessä, vaikka korkeuseroa ei synny varmaankaan sataa metriä enempää. Ehkä syynä on vesisade, ehkä hellittämätön vastatuuli, ehkä autojen hermojaraastavan likeiset ohitukset mutkaisella tiellä, tai kaikki yhdessä, mutta olemme todella huojentuneita, kun erään isomman mäen päällä on kyltti oikealle: leirintäalue. Meidän on pakko löytää vapaa mökki, että täysin märkä teltta ja makuupussit saadaan kuiviksi.

Respassa saamme klo 13 kuitenkin kylmiä uutisia: he tietävät, että etsimäämme huokeaa mökkiä ei ole tällä hetkellä saatavilla missään Narvikissa. Syynä on jokin tapahtuma, jonka vuoksi hotellitkin pullistelevat. Niistä kuulemma voisi huone löytyä. Mutta tiedämme hyvin, ettei hotellihuoneessa saa laajaa telttaa ja kaikkea muuta kuivattua. Ja hinta on suhteettoman kallis. Aika synkältä näyttää siis tilanteemme.

Ensimmäisenä on kuitenkin ratkaistava toinen akuutti ongelma, eli täytettävä tyhjyyttään kirkuvat mahat. Respan yhteydessä on ravintola ja huonon sään vuoksi se on melko täynnä, mutta löydämme paikat. Listalla näyttää olevan poroa, ja se onkin jotain mitä en ole vielä maistanut. Päätän olla rohkea ja lopulta päädymme tilaamaan samat annokset. Ruoan eteen saamiseen kuluu kauan. 

Kun se lopulta tulee, on pettymys iso, sillä tämä eksoottinen eläinkö siis maistuu ja haisee märän koiran turkilta? Taisimme jo ehtiä vitsailla, että lähdettiinköhän sitä raukkaa tappamaan jonnekin taustalla häämöttävän tunturin rinteille. Siltä se nyt kuitenkin maistuu, kuin hirveässä stressissä lahdattu liha. Johnny on samaa mieltä, ja urheasta yrittämisestä huolimatta emme kykene syömään ruokaa loppuun asti. Se on itselleni aikamoinen luovutus, koska olen oppinut kotoa ja isovanhemmilta, että ruokaa ei heitetä pois… Käy sääliksi poroa, joka on heittänyt henkensä nälkäni takia, enkä edes pysty syömään annosta kiitollisuudella. Lisäksi harmittaa, että se jälkiruokasuklaineen maksaa 60 kruunua.

Pahimman nälän voittaneina istumme vielä neuvotellen vaihtoehdoistamme. Märkien varusteiden lisäksi minulla on toinenkin ongelma. Takapyöräni ”vippaaminen” on mielestäni pahentunut viimeisen vuorokauden aikana. Näytän Johnnylle karttaa seuraavasta tieosuudesta. Joudumme alkajaisiksi polkemaan takaisinpäin 20 km, kunnes tie kääntyy oikealle kohti Ruotsin rajaa. Rajalle on tappava nousu, jonka rinnalla Fossbakken on ilmeisesti lastenleikkiä. Rajan eli Riksgränsenin jälkeen on vain pari pahaista asutustaajamaa, joissa ei todennäköisesti ole edes kunnollista kauppaa. Sitten meidän olisi ajettava noin 160 km melko avointa tunturiylänköä aina Kiirunaan saakka.

Pelkoni on aiheellinen: jos takapyöräni jostain syystä hajoaa kokonaan tällä taipaleella, olemme todella lirissä. Ei ole kännyköitä, joilla soittaa apua, ei internetiä, jolla tarkistaa mistä sitä apua saisi. Korkeintaan voisimme pysäyttää jonkin auton, mutta entä sitten? Pyörät olisi kuitenkin jätettävä odottamaan noutoa, ellei kyyti sattuisi olemaan iso ajopeli. Liian paljon ja liian kalliita epävarmuuksia meille.

Pohdimme, mahtaako Narvikissa olla polkupyöräkorjaamoa. Todennäköisesti on ja varmasti sen löytäisimme, mutta pahaksi onneksi nyt on sunnuntai-iltapäivä eikä meillä ole yöpaikkaakaan. Olisi hiukan vaikea odotella maanantaille. Kumpikin meistä on jo yksityisesti tuumaillut junamahdollisuutta, mutta välttänyt viimeiseen asti sen esille ottamista. 

Loppujen lopuksi ainakin minä olen odottanut innokkaasti tulevaa erämaaosuutta. Ajatus viilettämisestä lähes asumattomalla tunturiylängöllä on tuntunut erityisen kivalta, niin paljon kuin olenkin Norjan maisemista nauttinut. Se vain olisi niin erilainen kokemus. Näkisi ajan kanssa ylistetyn Abiskon kansallispuiston, Lapportenin ja Torneåträskin.

Asiaa ei käy enää välttäminen ja niinpä sitten totean, että meillä ei taida olla muuta optiota kuin rallatella junalla aina Kiirunaan saakka. Eiköhän sieltä jokin mökkelö löydy, sekin on kuitenkin isohko kaupunki. Olen myös optimistinen pyöräkorjaamon suhteen, voisimme mennä sitä etsimään heti maanantaina. Muutenkaan lepopäivän pitäminen ei haittaisi pätkääkään. Johnnyllekin tämä suunnitelma kelpaa. Mutta samassa iskee kylmä pelko selkäpiihin: mahtaako näin sunnuntaina kulkea junia?

Narvikin keskuskatua kesällä 2013.

Asia varmistuu vain sotkemalla pikavauhtia rautatieasemalle, jolle ei onneksi ole matkaa kuin viitisen kilometriä. Onni on kanssamme ja seuraava — peräti päivän viimeinen? — juna lähtee klo 16. Ostamme liput 97 kruunun hintaan ja istahdamme rauhassa odottelemaan. Lipunhinta on mielestämme noin pitkästä matkasta melkein naurettava. Juurihan maksoimme huonosta ateriasta 60 kruunua. Ulkona vain jaksaa edelleen sataa. On todella ankean näköistä ja ihmettelen, onkohan tämä kovinkin yleistä Norjassa, että vettä tulee päivätolkulla.

Pian pyöriämme kiinnitetään tavaravaunuun ja me suunnistamme paikoillemme. Tunti ehtii kuitenkin vierähtää ennen kuin juna lopulta lähtee. Kuulutus kertoo joistain ”teknisistä ongelmista”. Kun lopulta lähdetään liikkeelle, ollaankin hetikohta melko hulppeassa ympäristössä! Rata nousee lyhyessä ajassa varsin korkealle ja mutkaa on todellakin enemmän kuin hämäläisessä junabaanassa. Siksipä liikumme hyvin hitaasti näissä mahtavissa maisemissa. 

Kaikki me ulkomaalaiset matkustajat olemme nenät ikkunoissa kiinni ja ilmeisen sydän kurkussa, koska välillä edetään niin ilmavissa paikoissa, että näyttää kuin juna leijuisi ilmassa. En pidä erityisen paljoa ajoittaisista heilahteluista ja kolkkeista. Muistan vain, että ainakin alkuperäinen rata on vanha, se kun on rakennettu ruotsalaisen rautamalmin laivaamiseksi maailmalle jo yli puoli vuosisataa sitten.

Riksgrensenin seutua kesäyönä 2013.

Kohta juna on noussut rajan tuntumaan ja lyhyiden tunneleiden sarja seuraa. Minua alkaa nukuttaa ja torkahtelenkin jatkuvasti. Kerään kuitenkin itseni, koska haluan edes junan ikkunasta nähdä sitä tieosuutta, jonka nyt menetämme. Riksgränsenillä ja vielä Abiskon tunturiasemallakin sataa, joten en saa mitenkään edukasta kuvaa maisemista. 

Tie ja rata kulkevat Ruotsin puolella uskollisesti vierekkäin ja sikäli on helppo arvioida tätä suunniteltua ajo-osuutta. Siinä olisi ollut paljon avoimia ja varmasti hurjan tuulisia suoria, mutta myös puuduttavan näköisiä ylämäkiä. Olen aika pettynyt tähän yleismaisemaan, mihin tietysti juuri koetut Norjan vuori- ja merimaisemat vaikuttavat latistavasti, ei sille mitään voi. Siksi en siis lopulta harmittele turhia — onhan meillä edessä vielä kilometrejä vaikka kuinka paljon.

Illansuussa juna puksuttelee viimeiset metrinsä kaivoskaupunki Kiirunan asemalle. Kaupunki on rakennettu korkeahkon kukkulan rinteille ja levinnyt myös sen eteläpuolelle, mutta jotenkin näkymää hallitsee rautamalmikaivos. Kaukaa katsottuna se näyttää ensin valtavan laajalta tunturilta, mutta lähempää sen erottaa kyllä avokaivokseksi. Näky on melkoisen ruma. 

Tiedän Kiirunasta sen verran, että suomalaisia lähti vuosisadan alun tienoilla joukoittain sekä kaivos- että tukkihommiin näille seuduille, ja että siksi suuri osa väestä osaa tai ymmärtää paljonkin suomenkieltä.

Lähdemme heti vapaan mökin metsästykseen juna-asemalla saamamme vihjeen mukaan. Ensimmäisellä leirintäalueella selviää taas sama karu totuus kuin Narvikissa: mökkejä ei respan mukaan ole vapaana missään, koska kaupungissa on jokin iso kongressi. Hän arvelee hotellienkin olevan suhteellisen täynnä, ja päättää auttaa soittamalla kahteen hotelleista. Huonoja uutisia jälleen… 

Masentuneina lähdemme katselemaan, olisiko lähettyvillä jotain pikaruokapaikkaa, Johnny varsinkin on sudennälkäinen. Lähettyviltä löytyy Sibyllan katugrilli, josta kumpikin tilaamme perushampurilaisen. Myyjänä on ruotsalainen "perusblondi", jota Johnny alkaa annoksia odotellessa vikitellä. Tai no, ehkä ei nyt suoranaisesti vikitellä, mutta kyllä tietty hunajainen äänensävy on kuultavissa, kun Johnny kertoo itsekin olleensa kerran töissä McDonald’silla. Hyvinhän se juttu heillä kulkee. 

Yhtäkkiä paikalle hoippuu paikallinen alle kolmekymppinen hemmo, joka alkaa humalaisen solkottavasti selittää jotain minulle. Kuuntelen jonkin aikaa hänen jorinaansa, kunnes hän alkaa halailla ja minulle tulee ikävä tunne, että tässä ei olekaan kyse vain humalaisista kaverihaleista. Ystävällisesti mutta määrätietoisesti tuuppaan hänet kauemmas, jolloin hän alkaa ruikuttaa jotain käsittämätöntä. 

En haluaisi olla tyly, mutta jonnekin se raja kuitenkin vedetään. Saamme hampurilaiset ja kävelemme pyörinemme hiukan etäämmäksi, että saisimme syödä rauhassa juopolta. Johnnya naurattaa kovasti Nenäsen kohtalo: Watsanen itse nauttii keskustelutuokiosta kauniin blondin kanssa, kun Nenänen houkuttelee toisenlaista seuraa. Minua asia ei huvita.

Jostain syystä suuntaamme takaisin rautatieasemalle, kai ajatuksena on, että voisimme edes nukkua jollain sen penkeistä, jos majoitusta ei mistään löydy. Asemalla istumme yhdellä edustan penkeistä, kun eteemme kaartaa Norjan rekisterissä oleva Mersu. Mies käy asemalla sisällä, vaikka kello on jo 23 ja palaa kohta takaisin autolleen. Hän varmaankin vaistoaa, että meillä ei taida olla majoitus ihan kunnossa, sillä hän kysyy mitä teemme asemalla näin myöhään. Kerromme ongelmamme lyhyesti, jolloin mies toteaa, että meidän kannattaisi käydä Hotel Ferrumissa, joka on kuulemma kaupungin isoin ja hienoin. Hän on kuulemma juuri itse menossa sinne. Mutta että iso ja hieno, kaksi sanaa, jotka eivät oikein kuulosta meidän kakkupalaltamme — se tarkoittanee samaa kuin kallis. Mutta tämä on nyt jokseenkin hätätilanne.

Hotelli Ferrum.

Mies ehdottaa, että seuraamme häntä ja hän lupaa ajaa hiljaa edellä. Kohta huomaamme polkeneemme korkealle kukkulan ylärinteille, missä Ferrum törröttää kuin juppiuden monumentti. Kävelemme rikkaiden ihmisten sekaan sellaisella nöyryydellä kuin vain 18-vuotiaiden, likaisissa verkkahousuissa liikkuvien nuorukaisten kai kuuluukin. Aulassa on iso tiski ja sen takana useampi virkailija. ”Mitenkähän tän nyt vois esittää ilman että koko poppoo kuulee?” Miksi meitä oikeastaan hävettääkään niin kovasti? Jokainen on joskus nuori, vaikka jokainen ei ehkä olekaan nuori ja köyhä. ”Toi yks doris on tuolla vähän sivummalla, mennään sinne!”

Nätti tummahiuksinen neito kuuntelee hiukan huvittuneen näköisenä, kun arasti utelemme, että minkähän hintainen mahtaisi olla heidän halvin kahden hengen huoneensa (niin kuin niissä nyt olisi kovin mistä valita). Sitten hän hyvin osaaottavan näköisenä kertoo, että kaikki huoneet ovat jo varattuja — olemmeko vielä kysyneet mökkejä? Näytämme varmasti surkeilta, kun kerromme koko odysseiamme, miten teltat, makuupussit ja housutkin kastuivat, ja tuulta ja hyttysiäkin on ollut ja isäntäkin oli humalassa ja kaikki ylipäätään vaikuttaa nyt niin perin synkältä, että kohta hukka perii… 

”Hei, me nukutaan vaikka siivouskomerossa, jos ei mitään muuta ole! Tai saunassa...” ehdottaa Johnny anellen. Sopivasti huolestuneen näköinen neito pyytää meitä odottamaan hetken, käy sitten juttelemassa kahden muun virkailijan kanssa. Päät kääntyvät aina välillä meidän suuntaamme ja supatus jatkuu, joku naisista näyttäisi jopa hymyilevän meille avoimesti.

Lopulta Guineveremme palaa jo iloisen oloisena luoksemme. ”Kaikki huoneet ovat valitettavasti tosiaan varattuja, mutta jos teille sopii, niin meillä olisi VIP-sauna vapaana ylimmässä kerroksessa, se täytyisi muutenkin siivota. Normaali kahden hengen huone olisi hinnaltaan 500 kruunua, mutta saisitte tämän 200 kruunulla. Se on tilava huone ja sen sohvilla pystyy varmasti nukkumaan. Jos haluatte, voitte myös lämmittää saunan. Ja aamupala tietysti sisältyy hintaan.” 

Jos meille sopii?! Voisimme siinä ja samassa halata ja suudella tätä keijukaista, ja naiset näyttävät iloitsevan reaktioistamme. Jälleen todistamme poikkeuksellista auttamisen halua. En usko, että hotellin johto hyväksyisi välttämättä tällaista ratkaisua. Hyväksymme kiitoksin tarjouksen.

Hissi nostaa meidät ylimpään kerrokseen ja oppaaksemme lähtenyt Guinevere avaa oven VIP-tiloihin. Voi pyhä jysäys, miten iso lukaali! Yhdistetty pukuhuone / oleskelutila on kahden ison olohuoneen kokoinen ja sen ikkunat ovat varmaankin kahden metrin korkuiset ja koko seinän levyiset. Täältä on täydellinen näköala lounaaseen Ruotsin suurtuntureille. Pilvet ovatkin parhaillaan hajaantumassa ja kultainen auringonlasku on kehitteillä. Guinevere jättää meille avaimen ja toivottaa hyvää yötä.

Laitamme heti saunan lämpiämään ja säädämme löylyt tavallista korkeammalle, olemmehan kuulleet ruotsalaisesta saunasta vähemmän mairittelevia kuvauksia. Sitten lähdemme hakemaan loppuja laukkuja, telttaa ja makuupusseja. Pyörät jäävät lukittuina hotellin edustalle ja olen niistä vähän huolissani.

Saunominen on autuas kokemus, mutta emme käytä siihen tuhottoman paljoa aikaa, koska on myöhä ja kaikki kastunut pitää vielä levitellä kuivumaan. Meistä tuntuu hiukan syylliseltä avata teltta ja sen muovit saunan lauteille ja levitellä makuupussit, märät vaatteet ja kengät milloin minnekin. Eivät ne nyt suoranaisen likaisia ole, mutta eivät varmasti puhtaitakaan. 

Toisaalta ajattelemme, että eivätköhän naiset ymmärtäneet meidän joutuvan näin tekemään, kun kerroimme märistä varusteista. He eivät tietenkään kehottaneet meitä tähän, mutta asiassa lienee hiljainen yhteisymmärrys. Olemmekin päättäneet huolehtia tilat niin moitteettomaan kuntoon kuin se meille on mahdollista. Huominen tulee olemaan vapaapäivä, jo senkin takia, että pyörälleni on löydettävä korjaamo.

17.7. • päivä 8

Kiiruna – jossain korvessa

Aamulla klo 9 läpsyttelen pesuhuoneen kaakeleita pitkin suihkun alle ja peseydyn. Olo on todella miellyttävä, ja mielikin virkistyy nähdessäni auringonpaisteen ulkopuolella. Kuten arvattavaa olikin, kaikki kostuneet varusteet ovat kuivuneet, jopa kenkämme, joiden pelkäsimme kuivuvan hitaiten. Onni tuntuu taas hymyilevän. Meille tulee vähän kiire ehtiä aamiaiselle, joka korjataan pois kymmeneltä. Hyvin suoriudumme kuitenkin tuosta mukavasta haasteesta ja mätämme vatsamme räjähtämispisteeseen kaikkien hienostuneiden hotellivieraiden keskellä. Moikkaamme norjalaista vinkinantajaamme ja toivotamme hyvää lomamatkaa.

VIP-saunassa käy kova vipinä hetken kuluttua, kun pakkailemme kaiken taas laukkuihinsa ja pakkauksiinsa. Sitten käymme kaikki tilat läpi huolellisesti ja teemme parhaamme niillä keinoilla mitä meillä käytössämme on — eli hyvin vähillä —, jotta emme jättäisi jälkeemme sotkua. Kello 11.30 olemme tyytyväisiä suoritukseemme ja lähdemme rahtaamaan kamoja hissillä alas. Kaksi keikkaahan siitä tulee. Lopulta ojennamme tiskin yli avaimen ja kiitämme sydämestämme tästä meille niin edullisesta järjestelystä.

Laskemme pyörillä Ferrumin mäkeä hiukan toiseen suuntaan, kohti varsinaista keskustaa. Pian löydämme ICA-kaupan, josta ostamme taas helposti syötävää ja kokattavaa apetta liikkuville lapsille. Huomaan leipätiskillä limpun, jossa on rusinoita. Olen luonnostani ollut pienestä alkaen epäluuloinen uusia makuyhdistelmiä kohtaan, mutta olenhan jo matkalla syönyt ensimmäistä poroanikin, joten miksipä en sitten maistaisi tätä oudolta vaikuttavaa leipääkin? Leipä seuraa siis meitä kassalle.

Seuraavana puoliksi törmäämme kameraliikkeeseen nimeltä Foto Expert ja päätämme kysyä, onko Johnnyn kameran hyväksi tehtävissä mitään. En tiedä, onko liike varsinaisesti huolto, mutta he ystävällisesti vilkaisevat kameraa. Lyhyen analyysin jälkeen he valitettavasti ilmoittavat, ettei heillä ole hajuakaan, mikä kameraan on iskenyt. Minäkin olen tästä pahoillani, senkin takia, että Johnnyn kameran kuvat olisivat taatusti olleet parempilaatuisia kuin oman laatikkoni. Kysyn vielä myyjältä, tietääkö hän yhtään polkupyöräkorjaamoa kaupungissa. Hänen mielestään sellaisia on vain yksi, mutta sekin on pääasiallisesti autohuolto. Meille neuvotaan tie Arnes Motoriin.

Kaupunki on pieni eikä meiltä kulu varttiakaan, kun jo kolkutamme autotallin ovea. Korjaamo on pienen näköinen ja sen yhteydessä on omakotitalo pihapiireineen. Koputtelemme useamman kerran eikä ketään tulee avaamaan. Alan ahdistua — mitäs jos liike on kesälomalla? Jokin lappu onkin ovessa, mutta emme ehdi lukea sitä, ennen kuin partasuinen mies tulee toisesta ovesta ja huomaa meidät. Hän näyttää hiukan hölmistyneeltä ensin, mutta huomaa saman tien pyörämme ja Johnnyn pyörän tankolaukussa olevan suomenlipun.

Mies esittäytyy itse Arneksi ja kysyy millaista apua mahdollisesti tarvitsemme. Kerron tilanteen ja näytän pyöräyttämällä rengasta ongelman luonteen. Arne tuumaa vain hiipuvan sekunnin itsekseen, tekee sitten nopean päätöksen ja avaa meille verkstadin oven. Kääntyessään uudestaan meihin päin hän toteaa, että olemme onnekkaita, koska hän on tänään viimeistä päivää töissä ennen kesälomaansa. Hänellä on hetki aikaa viimeisen autoremonttinsa keskellä katsoa rengasta. Ja hänkin vahvistaa kuulemamme, että kaupungissa ei ole toista pyöräkorjaamoa.

Mies vaikuttaa hurjan ystävälliseltä, vaikka onkin selvästi aavistuksen rasittunut tästä ylimääräisestä, viime hetken urakasta. Kysymme, voisimmeko jättää varusteemme ja Johnnyn pyörän korjauksen ajaksi johonkin hänen takapihalleen, jos lähdemme hiukan kävelemään odottaessamme. ”Ei teidän tarvitse minnekään mennä, ellei teillä ole jotain nimenomaista asiaa kaupungilla! Voitte jäädä tuohon puutarhakeinuun istuskelemaan ja emäntäni tuo kohta teille vähän mehua ja pullaa. Ei tässä todennäköisesti kovin kauaa mene. Joko saan sen fiksattua tai sitten en,” ehdottaa Arne. 

Keinu ja puutarhan varjo näyttävät kovin houkuttelevilta. Minulle tulee mieleen mummolani omenapuineen ja kukkapenkkeineen. Totta maar jäämme odottamaan! Kohta Arnen puoliso tosiaankin tuo meille mehukannun laseineen ja pari hyvännäköistä pullaa. Hän hymyilee hieman ujosti eikä jää sen pidempiä juttelemaan, joten kiitämme vain ja kumarramme.

Kuluu vain puoli tuntia, kun Arne tulee kertomaan väliaikatietoja. Uutiset ovat ikäviä ja paljastavat oman hölmöyteni. ”Joku” on kuulemma kiristänyt takapyörän siipimutterit aivan liian tiukalle, jolloin takakappa on vahingoittunut liian kovassa puristuksessa. Samalla pinnojen kireyssuhteet ovat muuttuneet ja pitkällä polkemisurakallamme saaneet koko vanteen kieroon. Pahin ongelma on kuitenkin kappa. 

On kuulemma hyvin lyhyen ajan kysymys, että se hajoaa täysin. ”Olisiko se kestänyt Narvikin ja Kiirunan välisen pyöräilyn tuossa kunnossa?” kysyn. ”Ei varmasti,” kuuluu lyhyt vastaus. ”Sinne olisitte jääneet.”  Arne vinkkaa minut pyörän luokse ja näyttää avatun kapan. ”Total kaputt!” Se on aika vastaansanomattomasti laitettu: näen omin silmin, millaista vahinkoa olen aiheuttanut liiallisella kiristämisellä.

”Hyvä uutinen on se, että tämän saa nyt nopeammin kuntoon, kuin jos olisi joutunut vaihtamaan vain vanteen. Mutta nyt päästään asentamaan koko takapyörä kappoineen ja se tietysti maksaa enemmän. Hyvä uutinen on myös se, että sovitaan etten ota ollenkaan työpalkkaa, vaan veloitan vain takapyörän hinnan. Se on 275 kruunua. Onko tämä ok?”

Totta kai hyväksyn tämän anteliaan tarjouksen, ja jälleen kerran kiitoksin. 

Pääni alkaa olla pyörällä kaikesta tästä matkalla kohtaamastamme ystävällisyydestä ja auttamisenhalusta. Arnella roikkuu renkaita koukuista pään korkeudella ja hän lähtee etsimään oikeaa. Kas kummaa, olenko onnekas sitten kuitenkin, vai mitä, mutta jäljellä on enää yksi oikean kokoinen ja muutenkin sopiva. Jätän Arnen viimeistelemään työnsä ja palaan Johnnyn luokse puutarhaan.

Arnella kuluu vielä toinen puolituntinen ennen kuin hän tulee käsiään pyyhkien tykömme. Hän on tehnyt huolellisen pinnauksen. Leikillisen ankarasti hän kieltää minua enää näpelöimästä niitä siipimuttereita. Aion totella, ehdottomasti. Hoidan raha-asiat pois tieltä ja alamme nousta lähteäksemme, mutta Arne kysyykin, että onko meillä kiire ja emmekö jäisi hetkeksi istumaan ja juttelemaan keinuun. No, meidänhän oli tarkoitus pitää lepopäivä, joten mielellämme jäämme hiukan keskustelemaan.

Arne istuu puutarhapenkille meitä vastapäätä ja naurahtaa, että kylläpä olimmekin onnekkaita, kun tulimme tänään. Hän kertoo lähtevänsä seuraavana aamuna lomamatkalle — kas kummaa! — Suomeen, joka on kuulemma hänen lempilomakohteensa. Siellä häntä kiehtoo samantapainen henkinen ilmapiiri ja rentous kuin Ruotsissa, ja suomalaiset maantiet ovat hänelle nautinto ajaa moottoripyörällä. 

Nyt hän on kuitenkin lähdössä perheensä kanssa autolomalle. Tarkoitus on ajaa aivan Etelä-Suomeen asti ja viipyä pari viikkoa. Töitä on kuulemma ollut turhankin paljon. Juttu kulkee hyvin ja häntä on tietysti paljon helpompi ymmärtää kuin norjalaisia. Arne kertoo osaavansa muutaman suomalaisen ilmauksen muutenkin kuin matkojensa tuliaisina. Utelemmekin, että onko totta kiirunalaisten yllättävän laaja suomenkielen taito. ”Kyllä, täällä on ollut paljon suomalaisia ja sitten myös seka-avioliittoja. Suomalaiset ovat halunneet säilyttää kielensä,” hän vahvistaa.

Olemme jutelleet varmaankin pari tuntia ja varmasti voisi olla mukava jatkaakin, mutta meidän pitää päästä kuitenkin ulos kaupungista löytääksemme taas telttapaikan. Rahaa on toki kulunut enemmän kuin tähän mennessä olisi tarpeen, mutta onneksi emme ole vielä minkäänlaisissa vaikeuksissa. Kiitämme Arnea sanoinkuvaamattoman tärkeästä avusta ja toivotamme hyvää matkaa kotimaassamme.

Päätämme polkea melko lyhyen matkan tänään, vain sen verran, että leiripaikka löytyy. On kylmähkö ja puolipilvinen sää, mutta ei juurikaan vastatuulta. Siksi poljemme alusta lähtien kovaa. Helpottunut tietoisuus pyörän kunnosta siivittää polkemista. Saamme myös nauttia melko pitkistä loivista alamäistä, kun laskeudumme pois kaupungin ylängöltä. Tien pientareet ovat jotain hyvin juhlavaa täällä — ainakin metri hyvälaatuista asfalttia. Hyväntuulisuus kuuluu jutuissamme, joita saamme hyvin rauhassa laukoa, koska illansuun liikennettä ei ole paljon. Kuitenkin vasta klo 20.30 löydämme vähäisen joen varrelta kelvollisen yöpaikan. Olemme polkeneet 42 km.

Syömme pikaisen iltapalan, jolloin tulee testattua päivällä ostettua rusinalimppua. Mikä makunautinto! Leipä on makeahkoa ja pehmeää limppua, jonka rusinat todellakin kruunaavat. Haluaisin melkein kääntyä takaisin ostamaan lisää ja mietin, saakohan moista erikoisuutta mistään Tampereelta. Aterian jälkeen päätämme huoltaa pyörät perusteellisesti, oikeastaan ensimmäisen kerran matkan aikana, vaikka nyt onkin jo myöhä. Rasvailujen ja tarkistusten jälkeen on melkein keskiyö, mutta teltassa kirjaan vielä vihkoon parin päivän tapahtumat. Olen alkanut lipsua.

18.7. • päivä 9

Jossain korvessa

Seuraava aamu koittaa sään puolesta pitkälti edellisen toisintona. Pyyhimme rähmät silmistä klo 8.30 tyytyväisinä kuivaan telttaan ja makuupusseihin. Keitämme puuroa ja mustikkakeittoa, mikä tarkoittaa aamupalaan tiskaamisineen kuluvan hiukan enemmän aikaa. Joen rannassa peseydymme muutenkin vähän paremmin, eihän taas ole takeita seuraavasta leiripaikasta. 

Suoraviivaisen lähdön sijaan jäämmekin hetkeksi köllittelemään ja juttelemaan peteillemme. Se tuntuu mukavalta, koska viimeisinä vuorokausina meillä on ollut hiukan selviytymistaistelua ja olemme olleet stressaantuneita liian monesta asiasta. Emme ole oikeastaan edes ehtineet jutustella kuten normaalisti, tai sitten olemme olleet liian uupuneita. Keskustelumme sivuaa, tai ehkä pikemminkin keskittyy, tyttöihin, kuinkas muuten.

Yhdeltätoista olemme valmiita satulaan jälleen. Tielle päästyämme huomaamme välittömästi, että tänään vastatuulta onkin reippaasti. Myös liikenne on melkoista molempiin suuntiin. Polkemisesta tulee nopeasti totista runttaamista — tiedossa on, että matkaa Sundsvalliin on vielä hurjasti. Paras siis pyörittää pedaaleja vinhasti, varsinkin kun tässä tiessä ei ole oikein mitään muistamisen arvoista. Raskaat ylämäet vuorottelevat alamäkien kanssa ja suorat ovat pitkiä metsien reunustamia tuulitunneleita.

Taloja ei ole tien varressa juurikaan. Pieniä taajamia on kuitenkin harvakseltaan, yleensä aavistuksen etäämmällä tiestä. Ohitamme yhden sellaisen, nimeltään Svappavaara, mutta Skaulo-nimisellä pikkupaikalla poikkeamme kaupassa. Meillä ei ole erityistä tarvetta millekään, mutta tekee hyvää verrytellä hiukan jalkoja ja pakaroita. Mukaan kaupasta tarttuu hiukan namia, jota pystyy kätevästi napsimaan suuhunsa tankolaukusta.

Joskus iltakuuden jälkeen saavumme risteykseen, josta oikealle pääsee Jällivaaran (Gällivare) kaivoskaupunkiin, mutta meidän suuntamme on kohti merenrantaa ja Luulajaa (Luleå). Poljemme edelleen nopeahkoa tahtia ja pidämme jo silmällä mahdollisia telttapaikkoja. Niitä ei vain tahdo löytyä. Tiedostan, että minun olisi pitänyt varautua tähän Ruotsin-osuuteen paremmin, tehdä taustatyötä myös tämän tien ympäristöistä. 

Pitäisihän olla selvä, että on aika vaikea päätellä tieltä katsellen, missä voisi leiriytyä. Joenrantapaikkoja on varmasti, mutta niitä varten täytyisi ajaa hiukan pikkuteitä myöten sivummalle, ja ilman ennakkotietoa se on tietenkin hakuammuntaa. Niinpä emme tahdo sitten millään saada silmiimme lupaavaa paikkaa. Toteamme jo ääneen sen, minkä kumpikin on jo kauan sanonut itselleen: tämä tie on koko päivän ollut äärimmäisen tylsää. Kun väsyttää, alkaa helposti potuttaa.

Johnny polkemassa ennen Jällivaaran risteystä (kamera on saanut kosteutta).

Lopulta eteemme tulee pieni sivutie, jonka kyltissä on uimarannan merkki. Tämä on selvästi kaivattu tilaisuus! Tie on niin pieni hiekkatie keskellä ei-mitään, että tuskinpa siellä kukaan varsinkaan näin illalla liikkuu. Ilta on sitä paitsi kylmä ja pilvinen. Kohta saavumme mainitulle rannalle, joka todellakin on perinteinen kyläranta laitureineen ja muutamine veneineen. Hämärässä on vaikea päätellä, onko kyseessä pieni järvi vai joenuoman leveämpi kohta. Paikalla ei kuitenkaan ole muita.

Ajatuksemme on ilman muuta yöpyä täällä ruokailun jälkeen. Valmistamme makaronipadan ja syömme hyvällä ruokahalulla. Jostain syystä emme ryhdy minkäänlaiseen toimeen teltan pystyttämiseksi, vaan istumme penkillä tuumaillen. Hyttyset häiriköivät meitä. Jostain nousee hullu ajatus jatkaa vain eteenpäin, vaikka tämä on epäilemättä erinomainen leiripaikka. Tunnemme itsemme syötyämme tarmokkaiksi, vaikka olemmekin polkeneet ainakin 90 km. Tiskaamme vain astiat ja otamme vuorotellen kuvat toisistamme järvi taustana. Olemme jo laittaneet yllemme hiukan extra-vaatekertaa.

Kirjoittaja uimarannalla valmiina yöetappiin.

Johnny lähtövalmiina. Tien loppuosan tylsyydestä kertonee se, että tämän jälkeen en ottanut yhtäkään kuvaa.

Kello on 23, kun liitymme taas isoon tiehen. Kunnianhimoinen tavoitteemme on jaksaa aina Överkalixiin asti, joka lienee jo hiukan isompi taajama. Tie on tästä eteenpäin vähemmän vaihtelevaa ja selvästi tulemme enemmän alaspäin kuin nousemme mäkiä. Överkalix on suhteellisen lähellä rannikkoa, joten tietenkin laskeudumme hiljalleen tunturiylängöiltä. Joskus kahden aikaan yöllä meille alkaa tulla viluinen olo ja mahan täyttäminenkään ei tunnu ikävältä ajatukselta. Pysähdymme ensimmäiselle mahdolliselle levähdyspaikalle ja keitämme mustikkakeiton. Joskus olosuhteet tekevät hyvin arkisista ruuista ikimuistoisia herkkuja — tämä on niitä hetkiä.

Keiton lämmittäminä yritämme vielä jatkaa. Huomaamme kuitenkin pian, että joka puolella leijailee sumua ja se etsii tiensä kylmänä kosteutena aina luihin ja ytimiin saakka. Alamme kumpikin palella holtittomasti ja Johnny toteaa kenkiensä kastuneen jo läpi. Nyt on viisainta pystyttää teltta mihin tahansa tien varteen ja päästä lämpimään. Löydämme taas pienen tienpätkän, jonka alussa on teltalle sopivaa mäntykangasta, siihen siis. Kello neljä aamulla, 155 km:n päiväsaldolla, ryömimme makuupusseihin.

19.7. • päivä 10

Jossain korvessa – Luulaja

Varsin ymmärrettävästi emme ole kukkoina ylhäällä seuraavana aamuna. Kello 10 raottelemme silmäluomia. Molempien kurkut tuntuvat karheilta ja olemme jonkinasteisen ikiroudan vallassa, sen verran kylmä ja kostea on yö ollut. Liikenne on tiellä taas voimakasta, se tuntuu jopa tärinänä telttaamme, koska olemme vain kymmenen askeleen päässä tiestä. Lyhyen neuvottelun jälkeen päätämme lähteä polkemaan ilman mitään aamupalaa ja pysähtyä vasta paikassa, jossa meillä on vettä lähellä.

Jatkamme siis kohti Överkalixia, epätietoisina siitä, miten paljon matkaa on vielä. Muutaman talon taajamia ja peltoaukeamia tulee nyt vastaan tasaiseen tahtiin. Tie kulkee enimmäkseen laakson ylärinteessä ja vasemmalla näemme ajoittain leveän virran. Se on kuitenkin monen sadan metrin päässä tiestä ja ainakin kymmeniä metrejä alempana.

Johnnyn kengät ovat aluksi kosteat ja miten ne yöllä olisivatkaan kuivuneet, mutta sää tuntuu hiljalleen kirkastuvan puolipilvisestä parempaan. Mielialamme on navakasta vastatuulesta huolimatta myös nousussa. Kohta vastaamme tulee vielä se kaivattu tien alittava joki, jonka varrelle laskeudumme. Syömme müsliä kyytipoikanaan maitojauhejuomaa ja mainiota rusinalimppua. Lautaset on helppo vain huljauttaa virtaavassa vedessä, ja niin olemme taas nopeasti tien päällä.

Olen aliarvioinut etäisyytemme Överkalixiin, koska olemme lopulta perillä vasta 15.00. Pääsemme vihdoin tutustumaan tuohon isoon virtaan, jota olemme vain kaukaa oikealta voineet silmäillä. Pikkukaupunki sijaitsee virran toisella puolella ja yli mennään pitkää siltaa myöden. Paikka on oikeastaan oikein viehättävä, juuri sillä tavalla kuin ruotsalaiset maaseututaajamat voivat olla. Kaikkialla ympärillä on loivia metsäisiä vaaroja ja kaupungin toisella puolella on myös leveä vesistö.

Emme oikeastaan tiedä mitä täältä haemme, mutta kun huomaamme uimahallin kyltin, saamme heti idean. Mehän voimme käydä siellä saunassa ja suihkussa. Lisäksi ehdotan, että otamme pyykkipussimme ja Y3-pussit mukaan, että voisimme pestä kaikki sukat ja alushousut. Uimassa emme kuitenkaan käy, vaan nautimme löylyistä ja ryhdymme hiukan häpeillen pesemään pyykkiä lavuaareissa. Paikalla ei ole kuin muutama pappa, eikä heistä kukaan tunnu kiinnittävän touhuihimme enempää huomiota. Ainakaan ne eivät ketään haittaa, koska lavuaareja on monta eikä niitä kukaan käytä. Pesuoperaatioon kuluu kyllä aikaa. Lopuksi otamme pitkät suihkut lämpimässä vedessä, ja nyt vasta tuntuu horkka sulavan luista ja ytimistä.

Seuraavaksi käymme kaupassa ja ostammekin tällä kertaa jo enemmän muonatarpeita. Kaupan ulkopuolella kysymme vanhalta mieheltä, että missähän olisi mukavin keittää ruokaa retkikeittimellä. Hän miettii hetken ja opastaa meidät läheiselle uimarannalle, jolla on laaja nurmialue. Hän kyselee muutaman kysymyksen matkastamme ja mekin kohteliaasti kyselemme valikoituja asioita hänestä ja paikkakunnasta. Mies on selvästi tyytyväinen voidessaan kertoilla vähän pojastaan ja omasta elämästään.

Jatkamme läheiselle rannalle ja siellä aurinko päättääkin paistaa koko terältä. Levitämme juuri pestyt pyykit auringon kuivattaviksi ja ryhdymme ruuanlaittoon. Tällä kertaa syömmekin hiukan tukevammin, lämmintä pataruokaa, ja lopuksi loikoilemme pyyhkeillä. Sanon, että olen hiukan miettinyt, että meidän ehkä kannattaisi polkea aika vauhdikkaasti loput matkastamme, varsinkin jos mielenkiintoista nähtävää ei kauhean paljoa ole. Johnny on samaa mieltä, että oikeastaan yhtä hyvin voisi olla pyörällä Suomessa liikkeellä. 

Meillä molemmilla taitaa vaikuttaa jo lievä koti-ikävä puheissa. Norjan maisemissa oli helppo viihtyä vaikka loputtomiin, mutta nyt polkemisesta on tullut hiukan ankeaa ajantappamista. Lisäksi minulla vaikuttaa eräs motiivi, jonka olen vasta oivaltanut: tytöllä, josta olen kotipuolessa kiinnostunut, on viiden päivän päästä nimipäivä. Mainitsen tämän Johnnylle ja ehdotan, että voisimme pyrkiä aikatauluttamaan loppureissun siten, että olisimme kotona onnittelemassa häntä. Monelle muulle en kehtaisi moista edes mainita, mutta Johnnyn kanssa olemme läheiset ja uskallamme puhua hoopotkin ideat. Hänestä ajatus on toteuttamisen arvoinen.

Ja niinhän siinä käy, että kohta olemme taas satulassa, vaikka kello on 20.30. Pestyt sukat ja alushousut on kiinnitetty pyykkipojilla jokaiseen mahdolliseen kiinnityskohtaan pakkauksissamme ja lepattavat nyt ajaessamme humoristisesti. Luulajaan on matkaa noin 100 km, mutta toisin kuin edellisenä iltana, nyt on lämmin. Vastatuulesta emme näköjään pääse eroon sitten kulumallakaan, se kunnioittaa ponnistelujamme edelleen läsnäolollaan. Saamme myös nauttia melkoisesta määrästä mäkiä ja pian hiki lentää.

Tästä huolimatta saavutamme pienen paikkakunnan nimeltä Töre klo 01. Eräässä pienessä alamäessä muutamien talojen kohdalla kuulemme kissan naukumista tiensivusta. Kun pysähdymme tutkailemaan asiaa, sipsuttelee pieni oranssi tiikeri rohkeasti luoksemme ja kehrää kuin pieni moottorisaha. Silittelemme tätä harvinaisen tuttavallista kollia jonkin aikaa, kunnes Johnny nostaa sitä vielä syliinsä ja kolli päättääkin protestoida. Se on jo saanut tarpeekseen huomiota, joten vapautuakseen se päättää ruikkia Johnnyn hihalle. Hän irrottaa otteensa katista, joka sujahtaa takaisin heinikkoiseen ojaan. 

”Jumankauta, se kusi mun hihalle! Näitsä, toi katti kusi mun päälle!” Johnny on tyrmistynyt. En kehtaa nauraa, vaikka tilanne onkin hieman koominen. Ainoa ensiapu, jonka pystymme Johnnyn vaatteelle nyt antamaan on kaataa juomapulloistamme vettä. Onneksi ja ihmeeksi pissa ei ainakaan vielä haise pahasti. Johnny vaihtaa toisen pitkähihaisen päälle ja pakkaa verkkatakin muovipussiin odottamaan pesua.

Kohta Tören jälkeen olemme rannikkotien risteyksessä. Jos lähdemme vasemmalle, meillä ei olisi kovinkaan ihmeellinen matka Haaparantaan ja saman tien Tornion kautta Kemiin, jossa voisimme hypätä junaan ja kotia kohti. Tai voisimmekin pyöräillä Suomen puolella noin 600 km Tampereelle. Olemme kuitenkin jo keskustelleet asian valmiiksi ja päättäneet seurata Ruotsin rannikkoa Vaasanlaivalle Uumajaan (Umeå). Kokisimme toiset vaihtoehdot luovuttamisena, vaikka sitten polkisimmekin Suomessa.

Ennen kuin jatkamme E4-tietä, syömme pikamüslit tien varressa. Kumpaakin väsyttää jo huomattavasti. Haluamme silti jatkaa, koska kokemus on jo opettanut, että sää saattaa taas muuttua pitkäaikaisesti ja siksi kannattaa hyödyntää joka hetki. Poljemme vielä yli kaksi tuntia, mutta homma alkaa käydä vaaralliseksi. Emme ole vielä missään vaiheessa matkaamme olleet näin väsyneitä — minusta tuntuu, että saatan millä hetkellä tahansa nukahtaa satulassa. Silmät tahtovat väkisin painua kiinni. Takaa tulevat autot hätkähdyttävät kesken nuokahdusvaiheen, mutta onneksi pientareet ovat nyt aika leveitä. Lopulta järki voittaa ja klo 04.30 koisaamme kilpaa tienvarteen häthätää pystytetyssä teltassa. Luulajaan on enää 25 km matkaa ja olemme polkeneet 136 km.

20.7. • päivä 11

Luulaja – Örnvik

Ilmeisesti edellisten vuorokausien uupumus on ollut hurja, koska heräämme vasta 13.30 ohiajavien autojen metelistä huolimatta. Näytämme uuno turhapuroilta ja Johnny nimittää ajamatta jääneitä leukakarvojani kilinjouhiksi. Hauskuus loppuu kuitenkin lyhyeen, kun kuulemme tutun ja pelätyn ropinan telttakankaalla. Usein sade alkaa hiljalleen ropsahdellen, antaen hyvän mahdollisuuden päästä suojaan, mutta tämäpä rämähtää kunnon volyymillä päälle — all out. 

Teltta ehtii kastua läpimäräksi, koska meillä menee oma aikansa saada pienessä tilassa kaikki muu pakattua. Säntäämme vuorotellen pyörien sivulaukuille ja yritämme saada telttavarusteemme tungettua niihin, ilman että kaikki muukin kostuu. Tämä ei tietenkään ihan onnistu. Samalla heitämme sadeviitat päällemme ja käymme vastenmieliseen teltanpurkuoperaatioon. Viimein teltta muoveineen on pyöräni tarakalla ja me valmiit etsimään suojaa, taas kerran…

Ajamme masentuneen tunnelman vallitessa Luulajan kaupunkiin. Sade vain jatkuu eikä missään horisontissa näy muutosta. Saavumme laitakaupungin huoltoasemalle, jonne menemme pitämään sadetta. Otamme lämmintä juotavaa (itse valitsen kaakaon) ja perussämpylät. Niitä hitaasti nauttien toivomme sateen edes vaimenevan, mikä osoittautuu turhaksi toiveeksi. Lopulta ymmärrämme, että meidän kannattaa vain keskittyä leirintäalueen etsimiseen, koska ollaan jo myöhäisessä iltapäivässä. Huoltamon myyjä antaa meille kaupungin kartan ja näyttää siitä, missä on lähin leirintäalue.

Ensimmäisellä leirintäalueella vedämme vesiperän, mökit ovat varattuja. Saamme kuitenkin ohjeet toiselle leirintäalueelle 10 kilometrin päässä keskustasta, paikassa nimeltä Örnvik. Se on kuitenkin melkein E4:n varrella etelään päin, joten meidän ei tarvitse ollenkaan poiketa kaupungin keskustaan. Lähdemme sotkemaan tuota etäisyyttä, samalla kun sää osoittaa lieviä paranemisen merkkejä. Se olisi tietysti hienoa seuraavalle päivälle, mutta ei kuivata kastuneita varusteita tälle illalle.

Örnvik osoittautuu viehättäväksi paikaksi mäntymetsän katveessa. Kyseessä on hotellin ja lukuisien mökkien kompleksi. Meidän kuivatussuunnitelmillemme olisi mökki tietysti paras vaihtoehto, mutta kohta saamme kuulla, että tarjolla on vain kahden hengen huoneita hotellin puolella. Huone on mielestämme hintava, 115 kruunua hengeltä, mutta koemme olevamme ilman optioita tässä tilanteessa. Pyörille kuitenkin löytyy lukollinen suoja.

Päivän ensimmäinen varsinainen ruokamme on klo 20 syömämme iltapala, joka on vaihteeksi müsliä ja kokojyväleipää, kun emme muutakaan jaksa eikä viihtyisässä huoneessa ole ruoanlaittomahdollisuutta. 

Kohta käymme suihkussa ja ripustamme teltan ainoaan mahdolliseen paikkaan kuivumaan — WC:n ovenkarmin yli. Katselemme aivottomasti Ruotsin TV:n ohjelmia ja jorisemme niitä-näitä. Olemme jälleen polkeneet vain hieman alle 40 km, mutta ilmeisesti sateen kylmettämänä tuokin aktiviteetti tuntuu tuplasti raskaalta. Tietysti myös reissun kokonaisvaikutus alkaa tuntua, eikä ainakaan itselleni teltassa nukuttu yö ole koskaan kunnollista unta. Selkäni on sen verran huono. TV viihdyttää meitä niinkin hyvin, että sammutamme valon vasta 00.45.

21.7. • päivä 12

Örnvik - Skellefteå

Hyvissä sängyissä nukuttu yö vaikuttaa kuitenkin niin, että jo 8.45 heräämme aamiaiselle. Sitä olisi tarjolla vielä kymmeneen asti, mutta ainakin oma oloni on virkistynyt. Käyn mukavuussuihkussa ja sitten etsiydymme avaraan aamiaistilaan. Lähes kaikki on mukavasti puusävyistä ja itse aamiainen kompensoi runsaudessaan kovaa yöpymishintaa.

Ahmimme itsemme siinä määrin täyteen, että tavarat saadaan pakattua vasta ennen kahtatoista. Lekottelemme ennen sitä hetken ja nautimme puolipilvisestä, kirkkaammasta säästä ulkona. Teltta ja myös kastuneet kengät ovat kuivat. Nopeahkosti liitymme taas E4-tiehen ja jatkamme matkaa kohti seuraavaa suurempaa rannikon kaupunkia, joka on Piteå. Sinne on matkaa 55 km.

Tie jatkuu puuduttavan samanlaisena: metsää tien molemmin puolin muutaman peltoaukeaman ryydittämänä, loivia ja pitkiä mäkiä reippaassa vastatuulessa — kuinkas muuten. Ilman sen enempää positiivisia kuin negatiivisiakaan yllätyksiä runttaamme eteenpäin, ja ihan suoraan sanoen nautinto on hyvin pitkälti kadonnut matkanteosta. En jaksa innostua pelkästä fyysisestä suorittamisesta, kun sitä on kuitenkin jatkunut jo kymmenisen päivää samassa formaatissa. Nyt voisi jo vaikka kävelläkin välillä.

Kello 14 aikoihin saavutamme Piteån (tai suomalaisittain Piitimen) reunamat ja haluamme tehdä pienen koukkauksen kaupunkipahasen keskustan kautta. Siellä jalkauduttuamme täytyy saman tien todeta, että vatsojamme jo kurnii. Ja mikäs siellä kadun toisella puolella onkaan muu kuin kiinalainen ravintola Mandarin! Johnny on minua rohkeampi kokeilija ja ehdottaa heti, että nyt mennään mättämään. Yllättävän nopeasti löydän itseni myöntymästä, mikä on melko uutta, koska ruoan suhteen olen ollut siihen asti aika ennakkoluuloinen. Jännitän hiukan, että ovatkohan itämaiset maut liian voimakkaita ja outoja. Toisaalta matkalla on ehkä muutenkin mieli aina avarampi ja ihminen tekee helpommin kaikenlaisia kokeiluja, joten astumme sisään.

Iloksemme saamme vielä eteemme lounasajan listan, jonka hinnat näyttävät tietysti kivoilta. Kysyn tarjoilijattarelta, että mikä annos olisi vähemmän voimakas ja teen tilauksen kanalistalta. Kun ruoka varsin nopeasti tuodaan ja saan ensimmäisen suullisen purtavaksi, on kuin taivaallinen makuilotulitus räjähtäisi suussani. Minulla ei ole hajuakaan, mitä aineksia kastikkeeseen on laitettu, mutta olen kertaheitolla nirvanassa. Johnnynkin ilme kertoo samansuuntaisista elämyksistä, ja niinpä olemme hetken aikaa kaksi hyvin onnellista nuorta miestä. 

Tästä alkaa pysyvä rakkauteni itämaisia ruokia kohtaan. Jatkossa kysyn yleensä ruoasta niin päin, että mikähän annos olisi sieltä voimakkaammin maustetusta päästä. Maksaessamme tarjoilijatar katselee ja kuuntelee meitä hiukan hölmistyneenä, kaipa sen verran vuolaasti ylistämme juuri nautittua ateriaa.

Lähdemme ajelemaan taas kohti Eurooppa-tietä, mutta ikään kuin itämainen annos ei olisi ollut riittoisa, kohta olemme jo tilaamassa Max-nimisestä grillistä hampurilaista ja Sundaeta. Vaikuttimena on enemmänkin uteliaisuus grilliketjua kohtaan, jollaista ei löydy Suomesta. Aika tavanomaista mättöä tuntuu kuitenkin Max olevan. Mutta pian, aivan täyteen ahdettuina, posotamme taas isoa tietä pitkin ja kohteenamme on nyt Skellefteå.

Tämän iltaetapin aikana teemme kurjan havainnon, että nyt Johnnynkin takapyörä näyttäisi hiukan vippaavan samantyylisesti kuin omani muutama päivä sitten. Onneksi ongelma ei näytä yhtä pahalta, mutta taas tulee samanlainen jäytävä epävarmuus takaraivoon, että mitäs jos kappa laukeaakin kaukana avusta. Mutta olemme tässä vaiheessa jo lähempänä Skellefteåta ja epäilemme muutenkin, että olisiko Piteåsta edes löytynyt korjaamoa, sen verran pieni oli kaupunki. Muutenkaan meillä ei ole enää kovin pitkää matkaa edessä: Skellefteåsta on vain 135 km Uumajaan. Sieltä matkustamme laivalla Vaasaan ja loppumatkan Tampereelle istumme junassa. Johnny päättää, että vaikka Skellefteåssa olisi korjaamo, hän ottaa riskin ja vie pyörän tarkistukseen vasta kotona.

Runsas lounaamme edesauttaa pyöräilyn pitkälle yöhön ja vasta klo 0.15 tulee tunne, että vähintäänkin mustikkakeitot olisivat paikallaan. Tienvarsikokkaus vähemmän soveliaissa ympäristöissä on tuttuakin tutumpaa, mutta on aina yhtä ärsyttävää, kun soppaan yhdistetään alkava sade. Näin kuitenkin käy ja häslinkihän siitä taas seuraa. Onneksi keitot ehdittiin syödä, että jaksamme sateessa polkea vielä kymmenisen kilometriä kaupunkiin.

Yllättäen sade loppuukin ja näyttäisi jopa siltä, että Skellefteåssa ei ole tullut vettä ollenkaan. Mietimme, että meillä on todennäköisesti enää yksi päivä ruotsinmatkailua edessä, joten nyt ei viitsi edes vaivautua etsimään telttapaikkaa. Skellefteå on kuitenkin kookkaampi taajama ja saattaisimme siis joutua ajelemaan vielä pitkään, tietämättä mistä hyvää leiripaikkaa etsiä. Siksi päätämme katsoa ensimmäiset soveliaat puistonpenkit ja suorittaa ns. pummiyöpyminen. Olemme varmoja, että jaksamme yhden päivän polkea huonoillakin unilla. Kohta näköpiiriin tulee Esson huoltoasema, jonka vieressä on jonkinlainen ravintola. Sen ulkopenkit ovat perinteistä puistomallia ja kelpaavat meille.

Yö on kylmähkö ja kosteutta on ilmassa, joten meidän täytyy hiukan kerrospukeutua, vaikka makuupussimme lämpimät ovatkin. Olemme lopen väsyneitä, kun lähempänä puolta kahta vääntäydymme jonkinlaiseen asentoon kahdelle perättäiselle penkille. Paikkoja särkee jo valmiiksi eikä tämä puinen alusta yhtään helpota. Siksi vääntelehdin kauan koettaen löytää kahdesta valikoitavasta asennosta sen vähemmän kivuliaan. Arvioisin, että oma nukahtamiseni kestää ainakin tunnin.

22.7. • päivä 13

Skellefteå – Vaasa

Olen pitkin muutaman tunnin unia heräillyt tasaisesti vaihtamaan asentoa tai värisemään vilusta. Kun klo 7.10 hätkähdämme hereille, on syy kuitenkin vanha tuttu: sataa suoraan päällemme. Kivistävin jäsenin ja särkevin silmin pomppaamme ihailtavan ketterästi ulos makuupusseista ja syöksymme ravintolan katoksen alle tunkemaan niitä pusseihinsa. Sitten rynnistämme hakemaan pyörämmekin tähän välttävään sateensuojaan. Seisomme hetken vaiti ja pöllähtäneinä. Sitten muistan jostain kuulemani huvittavan ilmauksen: inhimillisen eksistenssin äärimmäinen aallonpohja. Ihan siellä ei ehkä vielä olla, mutta hetkellisten potutusten mittarilla olemme jossain punaisella vyöhykkeellä. ”Tää on niin surrealistista, että tätä on muiden vaikee kuvitella,” toteaa Johnny lakonisesti. Yhtäkkiä emme voi muuta kuin nauraa.

Esso on jo auki, joten lähdemme etsimään sieltä jotain syömiskelpoista. Energiaa eväiden kanssa pelaamiseen ei vain yksinkertaisesti nyt löydy. Esso-hampurilainen on karmeaa pullamössöä einespihvillä, mutta kunhan vain jaksamme rullailla viimeiset 135 km. Pidämme jonkin aikaa sadetta, kunnes emme enää kehtaa istuskella sisällä. Parin tunnin kyykistelyn ja juttelun jälkeen sade on jo käytännössä tauonnut, eteenpäin siis. Asenteemme on sellainen, että nyt pitää vain jotenkin tappaa nämä viimeiset kilometrit — kotona olisi jo kiva olla.

Liikkeelle lähtiessä ilmenee, että tänään on suunnilleen samanlaiset tuuliolosuhteet kuin mitä Narvikin seudulla koimme. Siitä huolimatta E4 kutsuu meitä jälleen, viimeistä kertaa. Heti kun pääsemme avoimelle, iskee tuuli meihin raivoisasti. Vaikka tuuli onkin voimakkaan puuskittaista, se ei silti hetkeksikään hellitä ja niin polkemisesta tulee tuskaista kuin mikä. Me olemme tietysti yön jäljiltä heikossa hapessa, eli tämä yhdistelmä on melkoinen pala haukattavaksi näin pitkän reissun päätteeksi.

Surkeutta kruunaa poikkeuksellinen määrä melko jyrkkiäkin nousuja. Varsinaista hikoilua tässä ei kuitenkaan saa aikaiseksi, sen verran kylmä on päivä, jota tuuli ryydittää. Manailemme mielessämme ja kohta jo ääneenkin. Jokainen pyöräytys tuntuu epätoivoiselta runttaamiselta. Tulemme laajalle — ainakin kolmen kilometrin pituiselle — peltoaukealle. Tuuli on tässä niin kova, että se tempoo pyöriä hiukan sivusuunnassa. Silmät vettyvät. Neuvottelemme hetken, koska meille on herännyt epäilys, että emme tällä menolla kenties ehdikään Vaasanlaivalle. Meillä ei ole edes tietoa laivan aikatauluista — entäs jos iltamyöhään laivoja ei kuljekaan? Vastahakoisesti ja ikään kuin rikkoisimme pyhää tehtäväämme alamme liftaamaan, toivoen jonkin ison auton säälivän meitä.

Puolen tunnin yrittämisen jälkeen jatkamme toivotonta rullaustamme, kunnes kymmenen kilometrin päässä, metsänreunassa, törmäämme taas huoltoasemaan. Meille on tullut oivallus, että kyllähän täällä varmasti kulkee jokin bussilinja, jonka kyydissä pyörätkin voisivat siirtyä, vähän kuin Suomessa käyttämämme Eskelisen Lapinlinjat. Myyjä antaa meidän katsoa Skelleftelinjenin aikataulua ja huoleksemme havaitsemme, että seuraava bussi ohittaa huoltiksen vasta n. 19.45. 

Mietimme, miten Vaasanlaivoja mahtaa kulkea, mutta koemme ettei meillä kuitenkaan ole kovasti pelivaraa. Mieluummin odotamme sitten yön jossain Uumajan pusikossa ja pääsemme heti aamulaivalla liikkeelle kuin jäämme telttailemaan jonnekin välille ja joudumme taas aamulla satulaan. Mitta alkaa olla niin täynnä. Matkaa Uumajaan on 80 km.

Koska meillä on aikaa ja nälkäkin, ajamme pyörät hieman sivummalle ja haemme tuulensuojaisen paikan kokata reissun viimeiset sapuskat. Jäljellä on valmisruoista enää hernekeittoa, jota olemme hieman tietoisesti aina siirtäneet myöhemmäksi, keiton hyvin tunnettujen vaikutusten vuoksi. Se ei ole ihan parasta pyöräilijän ruokaa. Nyt se kelpaa meille erinomaisesti. Miten hyvää onkaan aito Jalostajan hernerokka! Melkein nuolemme lautasemme puhtaiksi. Palaamme takaisin huoltoasemalle ja kysymme kohteliaasti, että voimmeko pestä vessassa kattilan ja pari lautastamme puhtaiksi. Myyjällä ei tietenkään ole mitään tätä vastaan ja näin saamme viimeisen tiskauksen suoritettua nopeasti ja helposti.

Pysäkillä seisomme jo 19.30 parin muun ihmisen kanssa. Kumpikaan ei kysele meiltä mitään, mutta on selvästi hiukan ihmeissään. Seisomme kaikki selät tuuleen ja me pitelemme pyöriämme tukevasti otteessa. Tuuli ei vain osoita heltymisen merkkejä. Meille aiheuttaa jännitystä kysymys siitä, että suostuuko Skelleftelinjen ottamaan kahta pyörää mukaansa. On todennäköisempää, että tässä bussissa ei ole takana sellaista postipakettien osastoa kuin Eskelisen autoissa. Paljon luultavampaa on, että pyörät pitää tunkea kyljelleen alaluukuista, jos siellä tilaa on.

Näin sitten käykin, mutta pääasia on, että ylipäätään ollaan kyydissä. Kuljettaja ei osoita minkäänlaista harmistusta joutuessaan asettelemaan pyöriä niihin pariin tilaan, jotka ovat jäljellä matkustajien laukkujen seassa. Matka maksaa 50 kr, hinta joka ei ole ollenkaan paha, kun meillä on ”rahtiakin”. 80 km hujahtaa pysähdyksineen hieman yli tunnissa.

Linja-autoasemalta lähdemme saman tien navigoimaan kohti Holmsundia, mistä Vaasanlaivat lähtevät. Täälläkin tuulee suorastaan väkivaltaisesti, ja miksikäs ei, olemmehan aivan merenrannassa. Parinkymmenen kilometrin matka imee meistä kaikki mehut. Tällekin päivälle tuli kuitenkin pyöräilykilometrejä n. 75, karmeissa olosuhteissa. Uskoisin sen vastaavan tuplamäärää hyvässä ja lämpimässä kelissä.

Kävelemme sisään terminaaliin toiveikkaina ja saammekin kuulla, että klo 00 lähtee vielä yölaiva. Ajoitus ei tietenkään ole ideaali, koska Merenkurkun ylitykseen ei kulu aikaa kuin nelisen tuntia, mutta Suomen puolella kello on saapuessamme kuitenkin jo 05. Todennäköisesti emme joudu kauaa odottamaan sopivan junan lähtöä. Maksamme siis tästä laivakyydistä 60 kruunua, mikä on jälleen mielestämme hämmästyttävän huokea hinta.

Pitkähkön odottelun jälkeen saamme taluttaa pyörät autokannelle ja ne kiinnitetään tukevilla remmeillä laivan kylkeen. Tässä yhteydessä huomaan pienen matkamittarini irronneen ja hävinneen, ilmeisesti linja-auton alla kyljellään ollessaan. Onneksi olin katsonut viimeisen lukeman ennen tuota kyytiä. Sivulaukut ja yöpymisvarusteet uskallamme jättää pyöriin kiinni, mutta otamme tankolaukut mukaan kannelle. Lisäksi otamme muovikassit, joissa on suihkua varten pyyhkeet ja saippuat. 

Laiva ei ole kovinkaan iso eikä se näin yöllä ole lähellekään täynnä, siksi mukavia ”lentokonetuoleja” löytyy vapaina monta kappaletta. Käymme sitten vuorotellen suihkussa, toisen vahtiessa laukkuja. Laiva on jo liikkeessä, kun suihkuttelen itseäni, ja sen verran kovaa on merenkäynti, että horjahtelen vähän väliä päin seiniä saippuat silmissä. Oloni on todella hulju muutenkin. Tunnen itseni unissakävelijäksi. Mutta suihku on taas ruhtinaallinen elämys. 

Haluan vielä käydä Tax freessä ostamassa tuliaisia perheelle, lähinnä suklaata ja muuta karamelliä.  Sitten palaan omalle tuolilleni, jonka kallistan niin nojaan kuin mahdollista. Eihän tämäkään asento maailman paras ole, mutta mikään voima maailmassa ei estä minua vaipumasta nopeasti varjojen maille.

23.7. • päivä 14

Vaasa – Siivikkala

Kun laiva töpsähtää klo viisi aamulla laiturin suojakumeihin, me olemme jo autokannella kaikki valmiiksi pakattuna. Unta on siis saatu vain muutama tunti. Keulavisiiri nousee ja meidät vähäiset pyöräilijät päästetään ensimmäisinä ulos. Aamu on mukavan aurinkoinen ja lämmin. Lähdemme etsiskelemään rautatieasemaa, mutta sitä ennen huomaamme satamakahvion olevan auki. Käymme ostamassa sämpylät ja kaakaot, istuen rauhassa niitä nauttimaan, sillä juna lähtee vasta 6.45 Tampereelle.

Sitten polkaisemme rautatieasemalle, joka on toki helppo löytää. Junaliput pyörineen maksavat 100 mk, mikä on mielestämme hiukan kohtuuton hinta verrattuna laivan 60 kruunuun. Istumme odotustilan penkeille ja torkahtelemme noin tunnin odotusaikana moneen kertaan. 

Kun viimein olemme junan melko mukavilla penkeillä, iskee minuun hurja väsymys. Todennäköisesti kehoni antaa vasta nyt luvan osoittaa tosissaan sitä väsymystä, joka koko kahden viikon koettelemuksen aikana on kertynyt. Osa on varmasti psyykkisperäistä, koska matkaan on mahtunut paljon epävarmuuksia, ei vähiten kokemattoman nuoren miehen jännitystä siitä, miten lopulta pärjää suuressa maailmassa, mutta myös odottamattomia vastoinkäymisiä ja jopa aika lohduttomalta näyttäneitä tilanteita tai olosuhteita. Niinpä annan myöten ja nukun oikeastaan koko matkan kotikaupunkiin saakka. Johnny lienee päätynyt samaan ratkaisuun.

Myös Tampereella on kaunis päivä. Viimeinen 14 kilometrin etappi odottaa, Johnnylla se on lähemmäs 20 km Ylöjärvelle. Emme lausu mitään juhlallisia sanoja, emme halaile, ilmassa ei ole täyttymyksen tai urheilujuhlan tuntua. Jos jotain tunnen, niin jonkinlaista helpotusta, että tämä oli nyt tässä ja selvittiin. Samaan aikaan minulla on jotenkin tyhjä olo, irtirepäistyn olennon hölmistyneisyys. Tampere näyttää vieraalta.

Lielahden kohdalla moikkaamme tietäen, että varmaankin jo huomenna näemme taas, ehkä kavereiden kanssa, ja niin erkanen kohti Siivikkalaa. Ylittäessäni Pohtosiltaa ja siten tullessani Siivikkalan rauhallisiin maisemiin, tunnen edelleen voimakasta vierauden tunnetta. Pienehkö kotikyläni näyttää kyllä vanhaan tapaan idylliseltä, mutta en pysty karkottamaan outoa oloani. Kotona on vain veljeni Ari, jonka kanssa vaihdamme ilahtuneesti mutta lyhyesti kuulumisia, sitten käyn suoraan sänkyyni nukkumaan. Oudolta vaikuttavassa huoneessani. Illalla jo vaihdan pidemmästi kuulumisia vanhempienikin kanssa, jotka ovat selvästi helpottuneita paluustani. On mahtavaa olla kokenut kaikki tuo, mutta kyllä vain on ihanaa olla kotona.

Tilinpäätös

Psykologiassa puhutaan formatiivisista kokemuksista (tai vuosista) ihmisen elämässä, eikä siihen kastiin lueta ihan mitä vain. Olen taipuvainen kuitenkin omalla kohdallani nostamaan tämän matkan sellaiseksi kokemukseksi. En ollut ennen matkaa kovinkaan itsenäinen tai edes rohkea, jopa siinä määrin, että pelkäsin monia sosiaalisia tilanteita – kaupassa käynneillä jännitin myyjiä jne. Nyt olin tavannut monia uusia ihmisiä, vaikkakin lyhyesti, ja joutunut ratkaisemaan monia käytännön ongelmia, useimmiten yllättäviä. Tietysti selvisimme kaikesta tuosta yhdessä ja ystävä kummasti rauhoitti mieltä, mutta kyllä kaikki se nostatti itseluottamusta. Sain tunteen, että melkein kaikesta voi selvitä kuiville.

Toinen mullistava kokemus oli se, että kaikesta voi selvitä kuiville varsinkin ihmisten hyväntahtoisuuden, epäitsekkyyden ja auttamisenhalun myötä. Sain tavata matkan aikana aivan tavallisia ihmisiä, jotka olivat välittömästi halukkaita auttamaan täysin tuntemattomia henkilöitä. Emme edes varsinaisesti pyytäneet apua, mutta joka kerta saimme sitä toisen aloitteesta. Tietenkään en ollut mikään nihilisti ja pidin itseänikin avuliaana ihmisenä. Silti en tule koskaan unohtamaan noita auttajia.

Kolmas oivallus oli se, miten paljon saan luonnossa olemisesta ja erityisesti ruumiillisesta ponnistelusta siellä. Sekään ei tietenkään ollut ensihavahtuminen asiaan nuorelle, jonka lapsuus oli ollut hiihtämistä pelloilla ja metsissä, pum-sotaa ja piilosta lehmien seassa yhteislaitumella ja Siivikkalan suhteellisen laajoissa metsissä aina Näsijärven rantaan asti. 

Mutta kokonaan uusi aspekti oli kaiken kuljettaminen mukana ja yöpyminen siellä missä luonto sen mahdollisti. Hallittu, ajoittainen ”nomadismi” osoittautui hyvin viehättäväksi, käytännössä eikä vain ennakkomielikuvien tasolla. Sateen ja kastumisen armoille jääminen moneen kertaan ei itse tilanteissa ollut aina nautinto, mutta yleensä kyllä löysimme huumorin niistäkin tilanteista. Jälkeenpäinhän ne näyttäytyivät jopa reissun suolana, kokemuksina, joihin usein jälkeenpäin palasimme hellämielisesti naureskellen.

Neljäntenä tekijänä toin mukanani vahvistuksen sille, että vuoret ja kalliot tulevat olemaan intohimoni myöhemminkin. En ole ranta-, mökki- enkä city-ihminen, vaikka niissäkin voin viihtyä oman aikansa. Tunnen ikuisesti vetoa vuoristoihin ja villeihin seutuihin. Tiesin tuon matkan aikana, että en tyytyisi vain ihailemaan niitä alhaalta päin, vaan haluaisin nousta niille. Oivallus oli vielä kaukana kalliokiipeilystä, josta myöhemmin tuli minuuteni osatekijä, mutta enhän vielä tiennytkään käytännössä mitään siitä tai tuntenut ketään harrastajaa.

Viimeisenä eikä suinkaan vähimpänä asiana oli hieno havaita, miten todellinen ystävyys yhdistää ja antaa voimia säilyttää positiivisuus silloinkin, kun olosuhteet kääntyvät epämiellyttäviksi tai vaativat pikaista ratkaisua. Johnny oli paras mahdollinen matkakaveri, joka säilytti huumorinsa ja hyvän mielen käytännössä joka tilanteessa. Sitä paitsi saatoimme puhua kirjaimellisesti aivan mistä tahansa maan ja taivaan välillä — se ei ole itsestään selvää monessakaan ystävyyssuhteessa.

Voin siis hyvällä syyllä sanoa matkan vaikuttaneen voimakkaasti identiteettiini, arvoihini ja kokemukseeni maailmasta. Kyse ei ollut vallankumouksesta, vaan jo olemassaolevien itujen puhkeamisesta kukkaan. Jo siitäkin syystä ajattelen aina tätä matkaa erityisellä lämmöllä. ”Pikkupojat isossa maailmassa.”

Viimeisenä ehkä mielenkiintoisena seikkana mainittakoon, että koko matkan kustannukset omalta osaltani olivat 1657 mk, eli nykyrahassa noin vaivaiset 270 €. En voisi kuvitellakaan tänä päivänä, että moisella summalla pärjäisi, ottaen huomioon kaikki junat, bussit ja laivakyydin, puhumattakaan majoituksista.