Yksin Store Kjostindenillä -- elokuu 1995

Matkalla Store Kjostindenin huipulle kallioruotoja kiiveten.

(Saat kaikista kuvista isommat klikkaamalla niitä. Kuvat ovat skannauksia yli 20 vuotta vanhoista dioista, joten laatu ei paikoin ole kovin hurrattava.)

Aiemmin heinäkuussa tekemälläni vaelluksella minulla oli aikomuksena myös kiivetä yksi helppo huippu, Istinden, joka sattui sijoittumaan reitin varrelle. Lopulta, ohittaessani tuota huippua, jouduin toteamaan sopineeni liian tiukan aikataulun koko reissulle. Tunsin varmaankin jonkinlaista syyllisyyttä (silloisen) vaimoni suuntaan halutessani ylipäätään lähteä omalle vaellukselle. Siksi miettimättä järkevästi suostuin aivan alimitoitettuun järjestelyyn, jossa jouduin itse vaelluksenkin sähläämään vauhdilla läpi, ja jonka takia koin kotimatkalla aivan turhaa "epiikkaa".

Lopputulokseksi jäi melkoinen turhautuminen, koska kiipeilyllistä ulottuvuutta kaipasin eniten. Tuumailin itsekseni, että olisi tolkutonta ohittaa tämä sivariuden tarjoama mahdollisuus. Minulla oli vapaita neljä päivää, jolloin voisin käyttää niistä kaksi matkoihin ja loppuaika olisi käytettävissä nousuyritykseen. Toinen päivä niistä olisi backup. Lisäksi tiesin, että pelkkä siirtyminen Lyngenin tienhaaraan, Otereniin, ei ole sama kuin olla perillä. Olisi epävarmaa, riittääkö edes tuo varapäivä noihin siirtymiin (vrt. vaelluksen alku).

Melkoisen neuvottelemisen jälkeen vaimoni suostui matkaani. Hän ymmärsi, että koska kiipeily on "harrastukseni", tulee kiipeilymatkoja olemaan aina välillä. Siitä näkökulmasta on lapsiperheelle tietenkin järkevämpää, että ne tehdään mahdollisimman edullisesti. Sivari-aikani salli minulle matkat Suomen rajojen sisällä ilmaiseksi, ja siitä on enää lyhyt matka Lyngenin vuorille.

Vuori oli jo valmiiksi mietittynä, eikä järkeviä vaihtoehtoja montaa ollutkaan. Store Kjostinden oli länsi- ja eteläseinämiltään näyttänyt edellisillä matkoillani oikealta huipulta, ja kyllähän sen melkein 1500 nousumetrissä tulisi kapuamista olemaan. Olin katsellut kesällä sitä ohittaessani, että lumirännien ympärillä kulkee monia kalliokaistaleita aina huipulle asti. Varmasti niiden kautta löytäisin väylän, jolla en joutuisi katumaan ollessani liikkeellä ilman jäärautoja ja hakkua. 

Taannoisen vaelluseepokseni valossa en ollut ottanut yhtään mitään opikseni, vaan tein suunnitelmia hengessä "pakkohan sen on onnistua jotenkin". Toinen pääsyy vuoren valintaan oli sen sijainti aivan Lyngseidetin kylän takana. Kun aika olisi kortilla, ei lähestyminen olisi pahin ongelmista.

Store Kjostinden kuvattuna kuukautta aiemmin vaellukseni loppumetreillä. Päähuippu on 1490 m, ja ne metrit tulee todella noustua kaikki, koska vuori kohoaa suoraan Kjosenin vuonosta. Kiipesin seinämän melko lailla suoraan päähuipun alapuolelta.

Ennen matkaa halusin käydä toisen vaarini luona Ylöjärven terveyskeskuksen saatto-osastolla. Olin ymmärtänyt, että hänellä ei olisi enää paljon aikaa jäljellä. Toivoin voivani hyvästellä hänet vielä matkani jälkeen, ehkä vielä paljonkin myöhemmin, mutta en halunnut ottaa mitään riskiä asiassa. 

Kun minut opastettiin hänen huoneeseensa, jouduin palaamaan kysymään hoitajalta, että olisiko tässä kuitenkin jokin sekaannus. Eihän tämä mies mitenkään voi olla vaarini. Olin nähnyt hänet vain muutamaa kuukautta aiemmin. Mutta kun sairaus tuo kannoillaan kuoleman, vanha ihminen voi muuttua järkyttävässä määrin. Poistuessani sairaalasta tuona päivänä oloni oli lohduton, mutta samanaikaisesti huojentunut, etten odottanut paluuni jälkeistä aikaa – vaikka siihen olisi mennytkin vain viikon päivät.

7.8. • päivä 1

Oulu – Lyngseidet

Teen matkaa jo tuttuun tyyliin Eskelisen Lapinlinjojen kyydissä matkattuani ensin junalla Oulusta Rovaniemelle. Vaimoni on jälleen päättänyt viettää matkani ajan rakkailla sukulaisillamme ja pojat ovat tästä erityisen innoissaan. Innostani ja vatsanpohjan nipistelystä huolimatta tunnen pientä levottomuutta juuri poikien vuoksi. Samalla mietin bussin mukavan keinuttelun turruttamana, miten kiva olisi joskus tulevaisuudessa voida viedä heidätkin näihin paikkoihin ja ehkä hiukan kiivetäkin – suunnitelma, joka sitten toteutuikin myöhemmin.

Jälleen kerran olen huolissani myös säästä: ennuste lupaa melko epävakaista ja Suomen Lapissa se myös todellistuu. Mitä ylemmäs edetään, sitä enemmän tummat sävyt valtaavat pilvet, ja myös sadetta nähdään. Päätän luottaa Lyngenin taikaan, vaikka helppoa se ei olekaan. Tosiasiassa hermoilen koko 500 km. Olisi niin julmaa kohtalon ironiaa, jos sade tärvelisi mahdollisuuteni, juuri kun olen itseni hiukan roistoksi tuntien neuvotellut tämän pienen ylellisyyden.

Iltapäivällä olen määrätietoisesti marssimassa tienpenkkaa kohti Lyngseidetiä, taas kerran jännittäen tämän 40 km:n liftaamista. Tällä kertaa en ehdi montaa rinkan raskauttamaa askelta ottaa, kun tapahtuu melkoinen ihme. Joko edellisen reissun tuttavuuteni, Pøl, sahaa tätä väliä harrastukseksi asti, tai olen vain luonnottoman onnekas! Joka tapauksessa hän virnistelee leveästi heittäessäni rinkan takapenkille. Tuttu husky ulvahtaa pidättyneesti tervehdyksensä. 

Minusta on mukava nähdä Pøl ja niin näyttäisi olevan toisinkin päin. Olen kirjoittanut hänelle kirjeen aika pian vaellukseni jälkeen, kuten lupasin, mutta en siinä maininnut mitään tällaisista suunnitelmista. Jutellessamme hän kertoo aikoneensa pian vastata minulle, mutta silläpä ei nyt olekaan kiire. Juttu kulkee taas ihan kiitettävästi.

Perillä kylässä hän kysyy, haluanko taas yöksi samaan paikkaan. Sehän sopii. Auton pysähtyessä ampumaradalla yritän tarjota edes jotain korvausta, mutta eihän siitä mitään tule. Sen sijaan Pøl kehottaa monin sanoin olemaan varovainen ja välttämään turhia riskejä. Sen toki lupaan. Lopuksi hän pyytää minua soittamaan, kun olen kyydin tarpeessa takaisin päin. Hän kuulemma voi ajoittaa asiointinsa Skibotnissa, vuonon toisella puolella ja Eskelisen reitin varrella, juuri siihen. Häkeltyneenä kiittelen, mutta hieman jörönpuoleisena Pøl kurvaa jo autoaan alamäkeen.

Entinen Anton Gjiæverin majatalo Lyngseidetin keskustassa. Täältä lähtivät liikkeelle 1900-luvun taitteessa maineikkaat englantilaiset kiipeilijät William Cecil Slingsby ja Elisabeth Main, kun he tekivät monia ensinousuista alueen vuorille.

Istahdan hetken nurmikolla ja tuumailen. Kello on kyllä jo melkein 20 paikallista aikaa, mutta sää on (yllättävästi) ihan hyvä ja minulle saattaisi olla suuresti eduksi päästä heti aamusta nousemaan. Kohtaan, josta lähden nousemaan reitin alkuun on melkein 10 km, ja se veisi aamustani hyvän tovin. Lisäksi joutuisin suorittamaan kiipeilyn ilman varsinaista lepotaukoa, juuri talsittuani rinkka selässä pitkän matkan tienpiennarta. On paljon järkevämpää nähdä tuo vaiva vielä näin illalla, syödä pikainen iltapala ja nukkua "kunnon" unet. Aamupalan jälkeen pääsisin eväineni välittömästi rinteeseen.

Vuonon pohjukassa on muutama talo pienine niittyineen, joilla lampaat laiduntavat. Taustalla Storen eteläharjanteita.

Niinpä olen reilun puolentoista tunnin reippailun jälkeen Kjosenvuonon pohjukassa, etsien edes jonkinmoista telttapaikkaa tästä hankalasta ympäristöstä. Hankalasta sikäli, että tienvierukset ovat joko irtokiven täplittämää pusikkoa tai tienvarren pihoja. Lopulta kävelen jo siihen asti, mistä seuraavana päivänä tulen nousemaan ylös. Store Kjostindenin tumma eteläinen muuri nousee moreenista, aivan vierestäni, tuhat metriä talttamaiselle huipulle. 

Seinämä on tässä kohtaa hyvin jyrkkä ja sitä ei kuulemma ole kiivetty. Siitä vasemmalle tulee alas valtava moreenikieleke, jota talven lumimassa muokkaa jatkuvasti ja josta lukemattomia lumivyöryjä syöksyy alas. Tätä moreenia tulen nousemaan kalliokiipeilyni juurelle. Varsinaista kiipeilyä tulee noin 800 metriä, sillä moreeni vaihtuu jäätiköksi 700 metrissä ja sille en aio astua.

Jäätikön mukanaan kuljettama moreenirinne johtaa "Pyhättöön". Vuonna 1999 tästä vuonoon syöksynyt lumivyöry vei mukanaan mereen linja-auton, joten tie johdettiin tunneliin jatkuvien riskien välttämiseksi.

Store Kjostindenin, Istindenin (1550 m), ja Tytebærtindenin väliin jää satula, jota olen alkanut mielessäni nimittää Pyhätöksi. Sen huipentaja on mielestäni Istindenin ja Tytebærtindenin välissä törröttävä matalampi huippu, lähes pystysuora ja kulmahammasmainen Urdkjerringa. Nimen lienee joskus antanut läheisen Urdin tilan asukas, joka on ollut huippuun mielistynyt. Siitä kai nimi, "Urdin rakas".

Näkymä Pyhätöstä. Vasen siluetti johtaa Urdtindenille, siitä seuraava terävä huippu on Urdkjerringa (1399 m) ja oikealla, koko hevosenkengän takaosassa, Istinden (1550 m).

Nyt olen kovasti väsynyt painavan rinkan kanssa taaperrettuani ja kaipaan vain jonkinmoista maattavaa pintaa. Joudun tekemään kompromissin 20 metriä autotien yläpuolella ja pystytän häthätää teltan kiviseen rinteeseen. Oviaukko tulee vuonoon päin ja tiedän, että tästä yöstä tulee surkea: rinne on sen verran viettävä, että tulen valumaan jatkuvasti kohti sitä. Vaihtoehtoa vain ei ole. Sisällä teltassa nautin näkkäriä lisukkeineen ja juon vettä. Huomaan myös, että yötön yö alkaa olla täällä ohi ja oikea hämärä koittaa. Mitenkään liian lämminkään ei ole.

Telttapaikka, jossa saa jalkatreenin – halusi tai ei.

8.8. • PÄIVÄ 2

Kjosen

Kärsimysten yö. Kovin pitkiä yhtenäisiä pätkiä en saa nukuttua, koska aina nukahtaessani valun polvet koukussa oviaukkoa vasten. Onneksi teltta ei kuitenkaan irtoa ylärinteen puolelta, vaan kyse on epämukavuudesta, heräilystä. Rentoa asentoa ei saa aikaiseksi. Aamulla uni tietenkin maittaisi, kun on jo niin väsynyt, ettei jaksa välittää. Mutta aavistan, että 1490 nousumetriä oudolla reitillä ja yhtä tuntemattomalla laskeutumisella tulee olemaan koko päivän homma – väsynyt tai ei, en voi jäädä torkkumaan.

Kevyen aamupalan jälkeen tungen päiväreppuuni muutaman näkkileivän ja kuivahedelmäpussin vesipullon lisäksi. Mietin kyllä, tuleeko kevyestä ruokavaliosta vielä ongelmia. Päätös kuitenkin pitää. Uskon kiipeäväni kohta kuin hurmiossa. 

Vaatetuskaan ei ole mikään naparetkeilijän versio. Kenkinä on La Sportivan jäykät ylävuoristokengät, jotka ovat todistaneet arvonsa jo kesän vaelluksella. Mutta housuni ovat vain kevyet tuulihousut, jotka sateen sattuessa kastuvat saman tien. Aamulla on niin lämmin, että lähden nousemaan t-paitasillani. Repusta löytyy toisen vaarini vanha flanellipaita tyyliin Gaston Rebuffat ja vielä lämmikkeeksi fleece-pusero. Ei siis vedenpitävää yläosallekaan...

Mutta mielialani on korkealla, sillä edellisen päivän sateenuhka näyttää tänään varsin vähäiseltä. Pilviverho on epäyhtenäinen ja auringonläikkiä liikkuu siellä täällä rusehtavilla seinämillä. Kevyt tuulenvire estää pahemmat hikoilut. Nousen pitkää ja loivaa moreenia hyvällä vauhdilla, lähes juosten silkasta malttamattomuudesta. Sydämeni jyskyttää onnesta saada olla osana tätä luonnon valtavuutta. 

Unelma pääsystä ylipäätään vuorille, ja nimenomaan näille, on muhinut tietoisuudessani enemmän tai vähemmän aktiivisena jo nuoruudesta asti. Pyöräretkellämme 1985 (18-vuotiaana) loin kaipaavia silmäyksiä juuri Lyngenin huippuihin. Vasta 1993 pääsin oikeasti kiipeämään täällä ja tuo helppokin kiipeily oli moninkertaisesti huumaavampaa kuin olin koskaan osannut kuvitella. Nyt olen vaativamman haasteen äärellä, joten tunnen eläväni unelmiani. Luonnollisesti taustalla on myös ripaus huolestuneisuutta, ehkä pelkoakin. Tiedän sen olevan tavallaan henkivakuutukseni.

Jo tunnin kuluttua, noin klo 9, olen viimeisellä vallilla, jonka jäätikkö on työntänyt n. 600 metrin korkeuteen. Vaikka kesällä vaelsin aika epästabiileillakin pinnoilla, tämä hiukan huolestuttaa. Jyrkässä loppurinteessä on paljon isompaa kiveä, joka vain lepää sorapinnalla. Astuessa sora antaa myöten ja sen mukana kivet alkavat pyöriä. Muuta vaihtoehtoa ei kuitenkaan ole, joten etenen hyvin kevyesti ja varoen.

Koko moreenirinne nähtynä släbien alaosan tasanteelta, mistä aloittelen kiipeilyä.

Huomaan tulleeni hevosenkenkämäiseen pohjukkaan, jonka takaosasta jäätikkö on raivannut itselleen laskeutumistien. Tämä ei ole sinisenä hohkaavaa teräsjäätä, vaan vaarallisempaa lumen ja likaisen kiviaineksen peittämää railostoa, jonka muotoja ja kuiluja ei päälle päin erota. Talvella tässä tietysti on paksut lumikerrokset ja laskettelijat nauttivatkin myös tästä pitkästä laskusta. Nyt en halua olla missään tekemisissä moisen kanssa. Vasemmalla puolellani nousee Urdtinden hiukan alle 1200 metriin erikoisine kuparinruskeine kerroksineen, siitä vielä ylemmäksi kurkottelee tuo aiemmin mainittu Urdkjerringa, ja sen takana ja jatkeena, sulkien koko amfiteatterin, on Istinden.

Hevosenkengän ja tämän pyhätön kruunaa kohteeni, Store Kjostinden. Sen ja Istindenin välissä 1300 metrissä on vain parin sadan metrin levyinen sola, josta samainen jäätikkö laskee alas paljon mahtavamman kielekkeen, Rotenvikbreenin, jolla on pituutta yli kaksi kilometriä. Tämän jäätikön toisessa päässä nukuin kesällä surkean yön. Nyt otan itsestäni ajastimella kuvan koko "pyhätön" kylpiessä auringonvalossa. Olen vähentänyt vaatetuksen t-paitatasolle.

Näinkin lämmin ehti aamun tunteina tulla. Olen päässyt moreenit ylös ja lähdössä oikealle kalliosläbeille, jotka eivät näy kuvassa. Taustalla jäätikön ja lumen petollista yhdistelmää, jolle en aio astua missään vaiheessa. Tämä tulee aiheuttamaan isoa hankaluutta ja vaaraakin alastullessa.

Pyhätöstä Istindenille (oik.) ja Urdkjerringalle (vas.). Kuten muissakin ylöspäin otetuissa kuvissa tässä postauksessa, kuvakulma vääristää jyrkkyyssuhteita huomattavasti: etualan tumma kallioseinä on käytännössä 100 metrin pystysuora osuus.

Pääsen ensimmäisen kerran silmäilemään niitä lumirännejä, joita laskijaporukat ilmeisesti tulevat täällä alas. Ne näyttävät kiipeilyllisesti loivilta, ja vaikka tiedän, että niitäkin on kiivetty helppoja reittejä ylös, minua ei kiinnosta astua niille yhtään ellei ole pakko. Kiipeilyllisesti niihin ei tosiaan liity mitään mielenkiintoa, mutta sen lisäksi voi näissä olosuhteissa saada aikaan lössölumivyöryn. Lumikönyäminen ei muutenkaan kiinnosta nyt. Arvaan, että saatan joutua ylittämään näitä rännejä siellä täällä, jos joudun siirtymään kallioruodolta toiselle, mutta siihen se jääköön.

Vasemmalla Store Kjostindenin päähuippua, oikealla etelähuippu. Lähden kiipeämään kuvan keskellä näkyvää kiinteimmän oloista kallioruotoa, mutta jo sadan metrin kuluttua joudun ylittämään 50 m leveän lumirännin päästäkseni seuraavalle kallioruodolle. Sama toistuu ainakin kolmeen kertaan. Kallioruotojen sivut ovat jyrkkiä ja niillä pääsee tekemään nelosen-vitosen muuveja, mikä on hieman jännää mutta suorastaan haltioittavaa. 

Siksi spottaan houkuttelevimman näköisen kallioruodon. Täältä katsottuna en pysty näkemään huippua, mutta osaan jo erottaa korkeuksia ja tiedän, että se on vielä paljon ylempänä kuin se mitä näen. Joudun siis aikalailla arvailemaan, mistä on järkevin lähteä ylös. 

Kalliokiipeilyn kannalta lyngeniläisellä gabro-kivityypillä on huono kaiku. Se on lohkeillutta ja  siinä on halkeamia siellä täällä. Erona graniittiin ihan perusvärin lisäksi on se, että lohkeaminen tapahtuu tyypillisesti aika terävinä leikkautumina ja irtokiveä syntyy suhteellisesti enemmän. Lisäksi tulen huomaamaan, että ihan huipun tuntumassa sää kohtelee gabroa ankarasti: sen pinta on ylhäällä usein kuin riivinraudassa. Ei se silti huonoa kiveä ole kiivetä (kelpaahan se hautakiveksikin) ja kyllä sinne selvästi saisi varmistuksiakin luotettavasti. Ainakin itse nautin jo alkumetreistä lähtien, kun kiidän ensimmäistä släbiä lähes kävellen, vain hiukan käsillä tukien ja varmistellen. Olen todella onnessani.

Noin sadan nousumetrin jälkeen kallio jyrkkenee ja saan käyttää käsiäni jokseenkin tehokkaasti. Otteita ja halkeamia löytyy koko ajan erittäin kiitettävästi, enkä usko tekeväni kolmosen kiipeilytasoa vaikeampia muuveja. Kunnes... Pari sataa metriä noustuani tämän kalliokaistaleen katkaisee yhtenäinen muuri, joka näyttää koko leveydeltään vaativan muutaman nelosen tai vitosen tason ponnistuksen. Vaihtoehto on toki olemassa, kiivetä sivuttain vasemmalla kulkevaan lumiränniin ja nousta sen avulla kallioiden viertä ylemmäs, toivoen helpotusta.

Huomaan siis tälläkin reissulla joutuvani tekemään periaatteellista ratkaisua ns. point-of-no-returnin suhteen. Nyt se tuntuu hiukan kuumottavammalta, koska päättäessäni jatkaa kalliolinjalla en oikein voi taata selviytyväni samoja jälkiä takaisin alas. On siis pakko luottaa, että tuntemattomalta vuorelta onnistun kyllä löytämään vaihtoehtoisen väylän laskeutua. Tietysti olen katsellut korkeuskäyriä tarkasti ja päätellyt, että ehkä amfiteatterin lopun jäätikköä seuraillen voi tarvittaessa kiertää jyrkät osat. Nousukulma jäätikön vieressä on vaatimaton. Ehkä myös loivimpia lumirännejä pääsee alas. Näissä ajatuksissa on kuitenkin koko ajan mukana se "ehkä".

Asian pohtimiseen uhraamani aika ei varmaankaan ole millään mitalla riittävä, mutta joka tapauksessa kohta huomaan tekeväni noita muuveja. Olen kiinni aika hyvissä krimpeissä ja nostan jäykät vuoristokengät yhtäläisen hyville jalkaotteille, lukitan ja kurotan. Ennen kuin saan hyvän otteen koko käden huolivasta "fleikistä", vilkaisen alleni, ja tyhjyyden tunne ei saakaan minua panikoimaan vaan haltioitumaan.

On totta, että epäonnistuessani näissä liikkeissä lentäisin kymmenisen metriä ihan ilmassa, sitten poukkaisin kaartuvan kallioruodon alaosasta lumiränniin, jota myöten pyörisin todennäköisesti satakin metriä alas. Olen oudon varma itsestäni. Melkein nautin tästä hetkestä. Hyvä että en sentään hidastele pitkittääkseni kokemusta.

Lumirännejä vältelläkseen saa tehdä ihan kunnon kiipeilyä. Edellä kuvattujen "sitoutumista vaativien muuvien" yläpuolelta otettu kuva. Myös lumirännien jyrkkyys vääristyy tässä. Yhtään kuvaa en tällä nousulla (ymmärrettävästi) voinut ottaa ns. tiukoissa paikoissa. Kamerani on muutenkin aika jyhkeä Olympuksen järkkäri ja sitä ei tee mieli käsitellä epävarmoin ottein.

Tämä on outoa, sillä asenteeni soolokiipeilyyn oli jo silloin yhtä halveksiva kuin se on tänäkin päivänä. Ymmärsin jo tuolloin, että maailmanluokan kiipeilijäkään ei voi mitään sille, jos kallio päättää jättää osan itsestään kiipeilijän kouraan. Olen ottanut liiditippumisia niin kotimaisella graniitilla kuin eurooppalaisella kalkkikivelläkin, koska ote on murtunut. Kuinkahan monta kertaa olen pudonnut boulderista jalan luiskahtamisen takia? Turha edes laskea.

Omasta mielestäni soolokiipeilijä elää laina-ajalla niin kauan kuin harrastaa sitä. Mutta tämän, luonnollisesti huomattavasti vaatimattomamman, kokemukseni kautta ymmärrän millaisia ajatuksia ja tunteita sooloajan päässä saattaa liikkua. Kun joku pohtii, eikö soolokiipeilijän ole pakostikin oltava valmis kuolemaan milloin vain, niin kyllä se varmaan niin on. Tai sitten kyseessä on tyhmä, hiukan ylimielinen ihminen. 

Kyllä se ajatus, että tässä voi nyt kuolla, käy juuri tuolla hetkellä minunkin päässäni. Kuten ehkä niin moni tuon "lajin" varsinainen harrastaja, minäkin vastaan ajatukseen, että niin ei käy nyt minulle. Tämä on suorituskykyni rajoista vielä kaukana. Näin ihminen voi olla tyhmä ja saada ns. tunnelinäön hyvinkin helposti. Vaarallista on se, jos edes jälkianalyysi ei tee asian todellista laitaa selväksi.

Kiivetessä on vaikea ellei aivan mahdoton nähdä, missä varsinainen huippu sijaitsee. Lähes yhtä vaikea on arvioida kiivettyä korkeutta. Yhteenkin 100 metrin pätkään mahtuu aika monta kiipeilymuuvia. 800 metrissä niitä on melkoisesti. Alas vilkaisu antaa ehkä parasta osviittaa.

Yksi harvoista "selfieistä", joita vanhalla tekniikalla uskalsin pudottamatta kameraa ottaa. Ei hullumpaa, ihan kiinteää kiveä ja jatkuvasti myös isoja lohkareita, joiden tukemaksi kameran rohkaistuin asettamaan. Päälläni on muuten tässä toisen, vielä hyväkuntoisen, vaarini flanellipaita. Sitä olisi Gaston Rebuffatkin kehdannut ylpeydellä pitää! Paidasta tuli minulle "pyhä" ja halusin aina pitää sitä mukana kiipeilyreissuilla, myös ihan kalliokiipeilyissä. Sopivan hippi, vaikka vaari sitä ei varmaan aivan sillä ajatuksella ostanut.

Tällä tasanteella näkee hyvin, miten rikkoutuvaa gabro on ainakin pohjoisissa olosuhteissa. Välttelin parhaani mukaan tätä irtokiveä ja kiipeilin mukavan halkeilleilla, mutta jyrkemmillä släbeillä.

Kivi on kuitenkin tähän asti mukavan kiinteää ja otteikasta, siksi eteneminen on nopeaa. Suoraan yläpuolellani nousee viistosti harjanne, josta en ole varma, pääseekö sitä pitkin itse huipulle. Sen tiedän, että sen toiselle puolelle en halua – seinämä tuolla eteläpuolella on yksin kiipeävälle aivan liian jyrkkä. Päätän siis kiivetä harjanteen vasemmalla puolella melko suoraviivaisesti, kunnes ylempänä voin nousta sille ja varmentaa, mistä huipulle lopulta nousen.

Noin tuhannen metrin korkeudella (päätellen vastapäisestä, aina vähintään 1100 metrisestä amfiteatterista) saavutan jo mainitun harjanteen. On jännä, miten ison pudotuksen yleensä aistii jopa ilmasta. Vilkaisen reunan yli pienen tornin vierestä – tässä on ilmaa. Irtokiven määrä saa aika varovaiseksi. Otan taas kuvan ajastettuna, koska tästä on hieno näkymä myös Lyngseidetin yli Storfjordille ja Skibotniin.

Hobitin hiukan lystikkäämpi Mordorin reissu? Vinkkinä ratsastusihmisille, että niemekkeessä takanani on hevostila, jolta pääsee ratsastamaan maastoon kuuluisilla Lyngshästeillä. Se on ihan oma hevosrotunsa ja jotain ponin ja isomman välimaastossa. Tunnistaa myös hienosta raidasta muuten vaaleassa harjassa.

Kiipeän nyt edellisen suunnitelman mukaisesti tätä hienoa harjannetta pitkin, enimmäkseen hiukan sen vasemmalla puolella, koska harjanne on monin paikoin rikkonaista kiveä. Kohta puoleen huomaan pilvisyyden lisääntyvän lännestä käsin harmilliseen tahtiin. Paksut ja harmaat pilvet peittävät jo vastarannan korkeimpia huippuja, joten tiedän saman tapahtuvan kohta täällä. Veikko joka ei koskaan ole pilveä käyttänyt joutuu siihen kohta ihan itseensä. 

Olen myös huolissani, että miten kaikille odottamilleni huippunäkymille ja kuville käy. Siksi nousenkin ihan harjalle, ja samalla kun asettelen kameraa varovasti kiven päälle, alkavat ensimmäiset lumihiutaleet leijailla. Elokuun alku! No, tätä se on pohjoisessa vuoristossa. Asetun jokseenkin jännittyneeseen asentoon rikkonaiselle harjanteelle poseeraamaan.

Jos ilme voi kertoa haltioitumisesta... Ei millään pahalla, mutta rock-konsertit tuhansien ihmisten kanssa eivät anna minulle mitään, sen sijaan antakaa yksi päivä tällaista!

100 metrin harjannekiipeilyn jälkeen näen huipun. Näen myös, että harjanteen loppuosa muuttuu todella jyrkäksi, ja vaikka sen voisi varmasti kiivetä muuten, se on suurelta osin lumessa ja jäässä. Sen sijaan vasemmalla näyttää yksi ruoto nousevan vielä kalliomaisen kuivana ylöspäin. Sillä suunnalla näyttäisi muutenkin olevan parhaat edellytykset päästä rikkonaiselle huippuharjalle. Niinpä minun on ylitettävä aika jyrkkä ja 30 metriä leveä lumiränni päästäkseni kiipeämään tuota kallioruotoa. Lisäksi minun näkojään pitää kiivetä 5–6 metriä korkea pystysuora muuri päästäkseni ruodon päälle ratsastamaan. Muuri näyttää onneksi otteikkaalta.

Ei auta. Ja rehellisyyden nimissä olen aivan hurmiossa, en peloissani. Potkin La Sportivat huolella lumeen ja upotan kädetkin sormet harallaan lumeen – pitkälti kuten tein kesän vaelluksella. Nyt tämä on helppoa, kun ei ole painavaa rinkkaa samalla selässä, vain kamerareppu eväineen. Lössölumi on kuitenkin epävakaata, joten varovasti mennään.

Saavutan kallioruodon ja otan kuvan alaspäin. Aavistelen tämän olevan viimeisiä kiipeilyllisiä kuvia koko nousulla, joten parempi räpsiä vielä kun voi. Sitten huomaan tulleeni onnekkaasti kohtaan, jossa on otteiden muodostama ramppi kallioruodon päälle. Jalkaotteet ovat pienempiä ja vähän haastavia ylävuoristokengille, mutta onneksi ne ovat täysin jäykkäpohjaiset. Minulla on hyvä tuntuma siihen, miten luotettavat ne ovat vaativammissakin muuveissa. 

Lähden "boulderoimaan" diagonaalisesti ja melkein huudan riemusta: jokin on luonut yhden fantsuimmista poikkareista juuri tähän, ja muuvit ovat taas jotain nelosen luokkaa. Tiedän, että lipsahtaminen merkitsee ainakin 10 metrin ilmalentoa, ja siitä jatkaisin hurjalla vauhdilla luisua tai pyörimistä alas lumiränniä. Matkalla todennäköisesti törmäilisin viereisen ruodon kallioihin. Joten eipäs lipsuilla.

Näkymää alaspäin ennen poikkarimuuveja. Jälleen, jyrkkyydestä ei saa todellista kuvaa.

Siirtyminen sujuu taiteen sääntöjen mukaan. Kiipeily tällä ruodolla muuttuu koko ajan loivemmaksi, mistä olen kyllä kiitollinen, koska olen pysyvästi kosteassa pilvessä ja luntakin leijailee edelleen harvakseltaan. Noin 100 metriä myöhemmin saavutan loivan, käveltävän lumirinteen, jossa ainoa huolenaihe on löytää oikea kohta saavuttaa huippuharjanne. Tämä on hieman sokkelo, koska monien ruotojen yläosat pilkistävät täällä muutaman metrin korkuisina tornikkeina esiin lumesta. Täällä on ilmeisesti aina kylmä. Kallioista roikkuu jääpuikkoja siellä täällä.

Minne mennä? Sen kun tietäisi, mutta ainakin ylöspäin. Eiköhän se lopulta selviä.

Jäistä ja lumista on, mutta ei onneksi enää jyrkkää.

Tämän kiven takana avautuu pudotus Rotenvikbreenille harjanteen toisella puolen. Huipulle (oik.) täytyy vielä hiukan kiipeillä.

Viimeisten nousumetrien aikana täytyy lähinnä varoa jäätä, tai löytää itsensä ruhjottuna teräviin kiviin alapuolellaan. Huomaa peräkammarinpojan tyyliin ylöskiskottu housujenvyötärö.

Lopulta olen tosiaan viimeisen muutaman metrin korkuisen pykälän juurella ja todennut, että tämä on ainoa tie. Kumpikin puoli on hyvin jyrkkä ja jäinen. En kuulu siihen vanhaan "alppijäärien" koulukuntaan, jonka mielestä vain huippu ratkaisee ja nousukin nähdään jonkinlaisena taisteluna niskuroivan luonnon nujertamiseksi – inhoan erityisesti termiä "huiputtaa", vaikkei sitä välttämättä tuossa mielessä käytettäisikään. Omasta puolestani olen pyhiinvaeltaja omassa sielunkodissani ja liikun sen ehdoilla. 

Loppupeleissä on aivan sama, jäänkö 10 tai 100 metriä huipusta. Olen kuitenkin kokenut upeaa kiipeilyä ja nähnyt huikeita maisemia. Tässä tapauksessa selviän kuitenkin huipulle varovaisuutta noudattaen, kunhan ensin joudun ylittämään viimeisen obstaakkelin.

Näyttää kuin joku olisi irrottanut kuutiomaisen palapelinpalan juuri harjanteen kapeimmasta kohdasta. Tuohon aukkoon täytyy varovasti laskeutua, välittämättä kylmästä höngästä, joka vasemmalta selvästi nousee. Lumisen liukkailla paasilla pitää taiteilla pari metrin matka, toivoen ettei luiskahda kummallekaan puolelle. Leveyttä tässä on vain metri ja pudotus varsinkin Rotenvikbreenin puolelle on satoja metrejä – nyt on ehkä hyvä, että pilvipeitteeltä en näe mitään sinne suuntaan. Tunnen vain tuon kylmän ilman. Selviän yli ja kipuan takaisin ylös kolosta.

"Puuttuva palanen" matkalla lopulliselle huipulle. Valkoinen kuvassa on pilvipeitettä, joka estää näkemästä huimaavan pudotuksen.

Osoittautuu, että huippu on lähes jalkapallokentän kokoinen laakea alue, täysin lumen ja jään kuorruttama. Ensimmäisen kerran nousun aikana havahdun minkääntasoiseen tuulenvireeseen, mutta nyt se todella iskee. Eipä ihme, että nuo pilvet niin nopeasti purjehtivat jostain ja ottivat kaiken sisäänsä. Siksi on harmillista todeta, että en näe ympäröivää maisemaa juuri ollenkaan, vaikka tiedän hyvin sen pakostakin todella kauniiksi. Voin vain kuvitella, miltä esimerkiksi tuo amfiteatteri näyttäisi sinitaivaisena päivänä. Lounaassa näkisin Jiehkevarren massiivin, kaakossa ehkä jopa Suomen Saanan. Nyt on kuitenkin tällaiset kortit kädessä. Oma aavemainen tunnelmansa on niissäkin kuvissa, joita huipulta otan. Ja ainahan voi joskus palata?

"Cloud number nine" ja huippukeko.

Pakollinen huippuselfie. 

Tämän enempää ei ympäristöstä nähnyt ennen viimeisiä nousumetrejä.

Ilmaa riittää alla.

Kiipeämäni reitin viimeiset pari sataa metriä alaspäin huipulta katsottuna. Jyrkemmät ruodot näkyvät vain tummina muotoina.

On vanha hokema, että alasmeno on aina riskikkäämpää. Niin se on tälläkin kertaa. Ennen sen lopullista ratkaisemista laskeudun tarkkaavaisesti omia jälkiäni huippuharjanteen alapuolelle, missä olen hiukan tuulensuojassa, ja syön liian kevyitä eväitäni. Juomaa olisi pitänyt tulla mukaan toinenkin litra. 

Samalla päätän, että en lähde edes yrittämään nousureittini käänteistämistä. Itselleni tyypillisellä (katteettomalla?) optimismilla tuumailen, että kyllähän tuolta Storen ja Istindenin välisen solan tuntumasta taatusti löytyy riittävän turvallinen lumirinne. Ei kai siellä railoja joka paikassa voi olla. Tämä kiertotie huolestuttaa ajankäytön kannalta, koska jostain "käsittämättömästä" syystä kello on jo 20. Jos en ole sitä vielä käytännössä tajunnut, niin nämä ovat isoja vuoria. Vaikka aamulla lähtisi, menee aikaa ylöspäin rivakasti liikkuenkin enemmän kuin työpäivän tunnit.

Lumisade loppuu ja keli selkenee hivenen, kun pidän ateriapaussin ja suuntaan kohti amfiteatterin takaosin solaa. Forholttinden ja Fornestinden viiltävät silti pilvimassaa.

Pidän huippuharjanteen tornikkeineen oikealla puolen ja kävelen helppoa maastoa kohti solaa.

Saavutan solan reunan verrattain nopeasti, koska tässä ei vaadita minkäänlaista kiipeilyä, vain varovaisuutta lumisessa lohkareikossa. Muutaman kerran joudun tarraamaan kallioon päästäkseni aivan ränniin, mistä jäätikkö jakautuu vasemmalle Pyhättöön ja oikealle puolelle, huomattavasti massiivisemmaksi Rotenvikbreeniksi. Ällistyn kallion rapautumisen tasoa täällä: kivi on kuparinruskeaa riivinrautaa. En ole missään muualla myöhemminkään nähnyt niin karheutunutta, lähes piikikkääksi kulunutta kivilaatua.

Melkein solasta kohti Urdtindeniä (1200 m).

Pysyttelen Store Kjostindenin rinteen puolella, vieläpä aika ylhäällä, koska en halua kävellä vahingossa lumen peittämään reunarailoon. Lumella viettävässä rinteessä laskeutuminen on ärsyttävää, vaikkei tämä olekaan talven upottavaa puuteria. Silti kenkä uppoaa turhan syvälle eikä minulla ole (tietenkään) tuolloin vielä gatereita. Vähän väliä saan kaivella lunta ulos kengästä.

Olen päässyt alaspäin viistosti ehkä 100 metriä ja aiempaa tummempia pilviä on kertynyt taivaalle synkentämään muutenkin hämärtyvää iltaa. Mietin juuri polvien joutuvan aika koville tässä touhussa ja olen jonkin verran tylsistyneessä tilassa, kun selkärangasta singahtaa viime hetken varoitus: mikä tuo vaaleansininen sävy on lumessa vain pari metriä edessäni, juuri siinä, minne olen talsimassa? 

Astun hyvin varovasti kurkistamaan, ja eikö vain edessäni ole suuaukoltaan 2 m kertaa metri onkalo, jonka seinät hohkaavat jäistä valoa. Jo tältäkin etäisyydeltä näen, että tuo jatkuu jonnekin aika paljon syvemmälle. Minä aasi olen kaikesta teoreettisesta varovaisuudestani huolimatta juuri talsimassa reunarailoon! Mietin typertyneenä, kuinka tuo reuna voi olla näin korkealla rinteessä.

Näkymää alettuani tarpoa lumessa alaspäin solasta – juuri ennen reunarailoa. Niinpä lähden taas kiipeilemään tuttuja kallioruotojani, joista ensimmäinen heti vasemmalla kuvassa.

Sydämeni jyskyttelee hetken, mutta teen ainoan järkevän ratkaisun: minun pitää pysytellä kallioruodoilla ja tehdä pitkää poikkikulkua vuoren rinteessä, toivoen että jokin laskijoiden ränneistä alempana sallii railottoman alastulon. Ensimmäinen epäilyksen siemen on kylvetty. Silti jokin sanoo, että vaikka aikaa menisi koko yö, minähän ketkuttelen täältä alas.

Seuraavan kahden yhä hämärtyvän tunnin aikana olen pieni kirppu, joka ylittää kalliorantua toisensa perään, hiippailee lumirännien yli saavuttaakseen seuraavan. Joudun paljon myös kiipeämään alaspäin, mikä on aika jännittävää, kun ei tiedä onko muutaman metrin päästä edessä jokin noista nelosen-vitosen muuveista. Onneksi nämä vuoren taka- ja keskiosan kalliot ovat selvästi loivempia kuin nousuun käyttämäni.

Vilkaisen aina välillä olkani yli Urdtindenin tai Istindenin seinämää ja laitan tyytyväisenä merkille, että kaikesta huolimatta etenen alaspäin. Kun alan olla todella väsähtänyt, tulee pelastus juuri oikeaan aikaan. Yksi keskiosan ränneistä näyttää riittävän loivalta, että uskallan kokeilla verratonta huvia: voin käyttää kenkiäni laskettelusuksina lumen kiinteyden ansiosta. Samalla tekniikalla tulin jo vuonna 1993 alas Sofiatindillä pitkiä pätkiä. Kaiken lisäksi tämä ränni näyttää menevän rikkumattomana melko lailla Pyhätön pohjukkaan asti, mistä lähdin aamulla nousemaan.

Kiristän ylävuoristokenkien nauhat istuen rännin viereisellä kivellä. Sitten tassuttelen varovasti keskelle ränniä, etten olisi kovin lähellä reunustavia kallioita, jos sattuisin lippaamaan laskussa. Käännän kengät alaspäin ja wuuh, tämähän todellakin toimii! Vauhti kiihtyy hetkessä kuin aikoinaan jossain mustassa rinteessä ja niinpä jo kymmenen metrin jälkeen joudun tekemään paniikkijarrutuksen. Onneksi olen joskus lasketellut, niin sekin sujuu oikeaoppisesti. Kukas sitä nyt suksia tarvitsisi, tämä on hauskaa tällaisenaan!

Kohta osaan jopa kurvailla jonkinlaisella eleganssilla, vaikka myönnettäköön, että nokkapokat ovat muutamaan otteeseen aivan viittä vaille, koska pienikin kengän asennon muutos meinaa töksäyttää minut eteenpäin. Joka tapauksessa parin sadan metrin laskun jälkeen olen edelleen pystyssä, yhtään railoa tai edes epäilyttävää kohtaa ei ole tullut vastaan, ja minä huudan ääneen riemusta. Osiksi sen vuoksi, että nyt tiedän selvinneeni varmasti elossa takaisin alas. Kurvaan viimeisen jarrutukseni ennen moreenin reunaa, astun vasemmalle kalliosläbeille, koska niitä myöten on kivempi saavuttaa jäätikön luoma reunavalli.

Katson kelloa: jo yli puolenyön. En jää ihmettelemään vaan suorastaan juoksen sen muutaman kymmenen metrin pituisen jyrkän reunavallin osuuden, missä olin aamulla niin huolissani moreenin vyörymisestä. Huomaan heti, että tämä vaistomainen taktiikka on ainoa oikea, koska moreeni ja lohkareikko tosiaan lähteekin pelottavasti vyörymään, mutta liian hitaasti tavoittaakseen minua.

Kuin Flash Gordon jatkan tätä nopean laskeutumisen yötäni ja olenkin teltalla jo 20 minuuttia myöhemmin. Reippaan ureoinnin ja nesteytyksen jälkeen olen ennätysajassa makuulla, eikä tänä yönä untani häiritse polvet koukussa -asentokaan. Jag är död men lycklig, sanoisi ruotsalainen.

9.8. • päivä 3

Kjosen – Skibotn

Aamulla olen early bird ja teen kaiken rivakasti: aamupalat, purkamiset, pakkaamiset. Sää on hyvin paljon edellispäivän kaltainen, mutta tärkeintä on ettei ainakaan sada. Nyt on edessä taas melkein 10 kilometrin marssi tienposkea rinkkoineni ja telttoineni, ja toisena huolena, miten ehtiä varmasti Skibotniin illaksi. Olen tällä kertaa ottanut etukäteen selvää, mihin aikaan Eskelinen pysähtyy siellä aamulla, joten edellisen reissun konttaus-epiikka ei tule toistumaan.

Skibotnissa ehdin tuskin kävellä alamäkeen kohti Sparia, kun tuttu auto pysähtyy viereeni. Pøl nauraa leveästi ja kysyy, että minnekäs saisi viedä. Ellen jo tuntisi miestä aika hyvin, saattaisi mieleen hiipiä karmivia epäilyksiä stalkkaavasta paikallisesta sarjamurhaajasta. On kyllä hyvin mahdollista, että Pøl on muistanut aikataulusuunnitelmani ja pitänyt silmällä tietä tässä aamun tunteina. Hänen kodistaan näkee Lyngseidetin keskustaan laskevan tien. 

Ehkä elämä täällä on hänen mielestään välillä hiukan tylsää? Tai sitten hän nauttii voidessaan olla avuksi toiselle. Sitä asennetta olen todistanut Norjassa jo monet kerrat, ihan eri mittakaavassa kuin Suomessa. Mikä tahansa oli syy, hän väittää – jälleen! – olevansa joka tapauksessa menossa Skibotniin, taas (!) jotain asiaa hoitamaan. Kyselen hämilläni, että eihän tämä nyt ihan oikeasti ole taas pelkkää lähimmäisenrakkautta. Hän vain naureskelee ja käskee istua kyytiin.

Kuten aiemminkin, matka sujuu huippunopeasti kaiken juttelun lomassa. Tällä kertaa pakotan Pølin hyväksymään ihan reilun korvauksen bensoista, vaikka hän edelleen mutisee olleensa kuitenkin menossa. Koska tiedän, että seuraava matkani tänne on epämääräisessä tulevaisuudessa, halaan häntä lämpimästi ja sovimme heittelevämme taas kirjeellä tai kortilla.

Seison Skibotnin hotelliravintolan edessä ja päätän syödä siellä. Sen jälkeen suuntaan hotellin takana alkavaan metsäiseen rinteeseen, jonne pystytän teltan, jälleen hiukan hankalaan maastoon. Mutta olen edelleen niin väsynyt, että haluan nukkua välittömästi päiväunet. Kolmen tunnin torkkujen jälkeen lähden pienelle kävelylle ja suuntaan tienvartta pohjoiseen päin, missä rantakalliot ja veden melkein turkoosi sävy vie ajatukset jonnekin antiikin Kreikan rannoille. Istuskelen kalliolla tuulessa ja katselen Store Kjostindeniä vuonon toiselta puolelta. Tuollako minä tosiaan olin? Riemuissani ja hieman peloissani kuin pikkulapsi. Vain päivä taaksepäin... Se tuntuu jo nyt melkein kaukaiselta unelta.

Illalla syön vielä kevyet eväät – olen ostanut Skibotnin lähikaupasta hyvän jyväleivän ja aitoa voita, jota pidän yön muovipussiin suljettuna kylmässä purossa. Käyn nukkumaan ollakseni taas se aikainen lintu. Eskelinen saapuu jo ennen kahdeksaa eikä kauaa odottele kyytiläisiä.

Voipunut mutta ei juopunut mies männikköisessä rinteessä Skibotnin yläpuolella.

Taustalla Skibotnin suisto laskuveden aikaan.

"Sormet verillä pitää sinun kiipeämän..." Gabro jätti jälkensä.

10.8. • päivä 4

Skibotn – Oulu

Seuraavana aamuna olen kuin olenkin ilman ylimääräisiä seikkailuja lähes tyhjässä bussissa matkalla ensin Kilpisjärvelle, josta tiedän yleensä nousevan paljon porukkaa kyytiin. Kuinka paljon, yllättää minut täysin! Mutta vielä enemmän yllätyn sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Yhtä paljon yllätyn kai omaa reaktiotani.

Katselen biologisen aseman kohdalta nousevan väen määrää, kun havahdun melkein kuin unesta. Näen korkeintaan sekunnin vilauksen nuorehkosta, tummahiuksisesta naisesta, joka ystävättärensä kanssa ojentaa rinkkaa kuljettajan laitettavaksi ruumaan. Tehtäköön heti selväksi pari asiaa. Kuten suurin osa ihmisistä, parisuhteessa ollessani olen ehdottoman uskollinen enkä anna edes ajatusteni pahemmin harhailla, vaikka muitakin viehättäviä naisia tapaisin. Saatan tiedostaa tuon viehätyksen (joka ei tarkoita vain fyysistä) ja tiedän, että jos olisi se kuuluisa "toinen aika, toinen paikka", niin olisin valmis laittamaan itseni peliin. Mutta parisuhteessa ollessani, vaikka sillä hetkellä onnettomassakin, tuo toinen ihminen ei pystyisi todennäköisesti edes vaistoamaan minusta mitään. Olen monen mielestä varmaan jopa ärsyttävän ylikorrekti. 

Toinen asia on se, että nyt elin parisuhteessa, joka pysyi kasassa ainakin omasta puolestani vain lasten takia. Viimeinen asia, jonka vaimoni sanoi minulle lähtiessäni tälle matkalle olivat sanat: "Parempi olisi, jos et edes palaa." Hän oli vastentahtoisesti suostunut tähän reissuun, mutta todellisen hyväksynnän sijaan hän "kosti" vielä sanoilla, joita en itse koskaan kuvittelisi sanovani toiselle – parempi, jos kuolet sinne.

En osaa vieläkään määritellä, mikä tuossa naisessa saa minut sataprosenttisesti hereille heti ensinäkemästä. Tuntuu kuin olisin sähköistynyt niskakarvojani myöten. Vilkuilen varkain. Tummat, pitkät hiukset tuulessa lentäen, söpöt ja persoonalliset kasvot, lämmin hymy. Pisamia. Löysän rennosti, "luontoihmisen tavoin" pukeutunut. Kun hän nousee ystävänsä edellä bussiin, huomaan katseidemme kohtaavan – kunnes itselleni tyypillisesti käännän omani vikkelästi pois. Mutta olen aika varma, että monen penkkirivinkin yli hän vaikuttaa hätkähtävän samanoloisesti. Ja sellaistahan ei tapahdu minulle. Olen niin tavallinen, en sitä tyyppiä, joka keneenkään tekisi vaikutusta edes pidemmällä katselulla. Niinpä minun on helppo saman tien vakuuttaa itseni, että nyt kuvittelet jo naurettavia.

Mutta hän asettuu istumaan taakseni ja hymyilemme toisillemme tervehdyksen, kun hän asettuu istumaan. Hänen ystävättärensä istuutuu ja bussi täyttyy niin, että eräs nuori mies asettuu viereeni. Pyydän heti anteeksi, että olen juuri aikeissa alkaa leikkaamaan leipää. Tarjoan hänellekin, mutta ei kuulemma juuri maistu. Hieman nolona revin isoja biittejä herkullisesta leivästä, mutta vielä nolompana levitän ehtaa voita rasiastaan isoina klimppeinä leivälle. Onneksi voi on vieläkin ihan kiinteää kamaa. Kaveri hämmästelee ääneen, että onko tuo ihan norjalaista voita.

Vierustoverini on kovin puhelias tapaus ja hänen juttujaan onkin kyllä mukava kuunnella. Hän on kavereidensa kanssa kuulemma tehnyt perinteisen Haltinvaelluksen, ensimmäisen sellaisen, ja hän kertoo mielellään pitkät ajat reissun tapahtumia. Kyselen välillä, koska itseänikin ovat nuo käsivarren maisemat kiinnostaneet. Toisella korvalla "salakuulen" naisparin keskustelua takanamme. Olen edelleen kiusallisen tietoinen omasta heränneestä kiinnostuksestani. Päätän kuitenkin olla kuten varatun ihmisen kuuluukin. Siksi vastaan melkein kuiskaten naapurini kysymykseen matkani luonteesta: "Kävin kiipeämässä vähän yhdellä vuorella tuolla Lyngenissä."

Melkein samalla hetkellä tuo kiinnostukseni kohde alkaa kysyä kaveriltaan: "Muistatko, kun käytiin kokeilemassa sitä seinäkiipeilyä viime vuonna? Se oli kyllä mahtavaa, tekis mieli uudestaan." Tällainen käänne voisi nopeasti ajateltuna tuntua jo hiukan kornilta ja ainakin se vahvistaa sitä tunnetta, että ehkä en ihan kuvitellut sitä molemminpuolista kipinää. Pysyn kuitenkin kaikin tavoin nahoissani kuin englantilainen tiukkahuulinen herrasmies ja matka saa jatkua vaivihkaisen vakoilun, ei minkään muin, puitteissa. Koko ajan minun tekisi mieleni kääntyä katsomaan häntä, mutta siihen saan tilaisuuden vain pysähdyksellä Muoniossa. Silloinkin pysyttelen kauempana.

Lopulta saavumme Rovaniemen alkavaan iltaan. Sydän hiukan omituisesti kivistäen nappaan rinkkani ja aika räväkästi lähden astelemaan – taakseni katsomatta – kohti juna-asemaa, joka on aivan naapurissa. Istun yhdelle ulkopenkille ja ajattelen siinä odotella sen lähes tunnin, joka jää junan tuloon.

Samassa paikalle saapuvat nuo naiset. Moikkaamme ja he tulevat luokseni istumaan. Tässäkin vaistoan ensi hetkestä alkaen jonkun erityisen tuikkeen tuossa suloisessa tummaverikössä, eikä hän kauheasti vaikuta sitä piilottelevankaan. Alamme jutella, ensin tästä matkastamme. He ovat x:nnen vuoden opiskelijoita Oulun yliopistossa. Tummaverikön kaveri on biologina ollut kesätöissä Kilpisjärven biologisella asemalla ja toinen on ollut pari viikkoa lomailemassa hänen luonaan. Kumpikin rakastaa pohjoista.

Tunnissa ehtii puhua yllättävän paljon henkilökohtaista. Niin paljon, että ymmärrän tämän kiinnostavan naisen olevan vapailla markkinoilla – ja että hän arvostaa monia ihan samoja asioita kuin minäkin. Kerron hyvin suoraan oman perhetilanteeni (menemättä tietenkään aviollisiin vaikeuksiin) ja että olen palaamassa Ouluun, josta yhdessä lähdemme kotiin Helsinkiin. Ajattelen, että viimeistään nyt neito kokee tilanteen kiusalliseksi ja alamme erkaantua. Minulla on sitä paitsi lippu pari tuntia aiemmin Ouluun menevään junaan ja sen lähtö lähestyy.

Yllättäen nainen ehdottaa, että enkö voisi jäädä pariksi tunniksi vielä heidän kanssaan Rovaniemelle, jonnekin kahvilaan. Olisi kiva tutustua vielä paremmin. Lipun voisi hänen mielestään todennäköisesti siirtää myöhempään junaan, ei kai perheeni pienestä viiveestä pahastuisi.

Miehelle, joka on hautonut eroajatuksia jo vuosia ja jonka vaimo on juuri toivottanut tämän kuolleeksi, tämä on aika karu paikka. Edessä näyttäisi seisovan ainutkertaisen söpö, henkisesti viehättävä ja vieläpä poikkeuksellisen kiinnostunut nainen. Näin jälkeenpäin ajatellen olisin varmaankin voinut elää sen kanssa, että olisin käynyt noilla kahveilla, saanut varmaankin yhteystiedot, ja kun sitten kolme vuotta myöhemmin tein päätöksen erosta, olisin ainakin voinut tarkistaa, mikä on hänen tilanteensa. Mutta. Kun on päättänyt, ettei pelaa mitään pelejä, niin päätös on kirkas – joskin yllättävän kipeä.

Lähden sillä junalla, mihin lippuni on. Ilman tuon naisen yhteistietoja. Sisälläni kuohuu enkä tiedä mitä juuri tapahtui. Tämäkin on yksi selvä tienviitta sen ymmärtämiseen, miten pahaksi olen jo kauan tuntenut oloni omassa suhteessani.

Perillä Oulussa saan vielä suru-uutisen. Selviää, että tuo "hyvästelemäni" vaari on kuollut. Tämä on tapahtunut tarkalleen niinä iltayön tunteina, joina taistelin hitaasti tietäni alas vuorelta, alitajunnassani peläten oman henkeni puolesta. Kyynelissäni on annos sitä muistikuvaa, jälkikäteen näyttäytyvää ristiriitaa, miten ääneen nauraen laskettelen lumiränniä. Selviän. Vaarini lopettaa oman taistelunsa. Välillä elämää on vaikea sanoilla kuvailla.

Jälkikirjoitus

Tämän reissun jälkeen olen kiivennyt aivan erilaisia reittejä, kallioita. Oikeastaan jokainen niistä on ollut monin verroin vaikeampaa, moni myös upeissa maisemissa. On ollut Verdonin rotkoa ranskalaisella kalkkikivellä, usean köydenpituuden verran – reittejä, joissa loppukin ulkonee ja köysi roikkuu "avaruudessa". Frankenjurassa saksalaisella kalkkikivellä olen testannut mihin pystyn sporttikiipeilijänä (en kovin ihmeisiin). Suomessa olen kiivennyt kalliolla melkein kaikkea tyyliä mitä graniittiin voi soveltaa. Boulderit ja muurit veivät omine ensinousuineen minut moniksi vuosiksi. Norjassakin kävin vuosi toisensa perään, mutta lähinnä hakemassa vaikeusbouldereita.

Siitä huolimatta ajatukseni ja muistoni palaavat jatkuvasti tähän alkuaikojen soolonousuun. Lämmin ailahdus käy rinnassani milloin vain muistan tämän reissun. Tiedän, että jos yli kymmenen vuotta sitten alkanut niveltulehdus jatkaa pahenemistaan samalla tahdilla, edessäni on korkeintaan juuri tämän reissun kaltaisia kiipeilyjä – jos edes niihin pystyn. Mutta se ei kuulosta ollenkaan pahalta tulevaisuudelta. Huikeita maisemia, alkukantaista (alkuperäistä?) seikkailua, leppeää, lapsenomaista leikittelyä luonnon kauneimmissa temppeleissä.

Entä se nainen? Erottuani en koskaan edes yrittänyt löytää häntä. Viisi vuotta ehti kulua, en vain uskonut enää satuihin. (Minut saa ampua, tiedän...)