"Äärivaellus" Lyngenissä pikatyylillä – heinäkuu 1995

Kirjoittaja kolmannella yöpymispaikalla Tverrelvdalstindenin edessä. (Kuvien epätarkkuus ja rakeisuus
johtuu siitä, että ne on skannattu dioista yli 20 vuotta ottamisen jälkeen. Kuvista saa suuremmat
versiot klikkaamalla!)

Tälle kertomukselle antaa hyvää taustaa edellinen postaukseni vuoden 1985 pyöräilyreissusta, mutta ei mitenkään vaadi sen lukemista. Siinä kuvailen kehitystä kohti ulkoilmaelämäntapaa ja erityisesti tuleviin kiipeilyvuosiin. Niin vankka kuin aikomukseni olikin saada lisää tuollaisia pyöräretkemme tapaisia kokemuksia ja päästä vuorille, niin kesti melkein seitsemän vuotta ennen seuraavaa sen luonteista matkaa. Pyöräreissun aikaan olin viehättynyt erääseen kaveriporukkamme tyttöön, jonka kanssa olimme lukiossakin samalla luokalla. Pahoista aavistuksistani huolimatta olin vuonna 1987 päätynyt naimisiin hänen kanssaan ja vuonna 1991 oli syntynyt ensimmäinen poikamme.

Olimme kyllä käyneet autolomailemassa Norjassa pari kolme kertaa, mutta niihin ei liittynyt mitään kovin vaativaa, vaikka Galdhøpiggenillä kävimmekin varsin lähellä huippua (n. 2400 metrissä). En moiti asiasta nyt jo entistä vaimoani, koska tässä vaiheessa avioelämä ja opiskelut veivät minua huomaamattanikin eri suuntaan. Olin jämähtänyt jonkinlaiseen tyhjiöön enkä tuntenut oloani kovin hyväksi millään tasolla. Aleksin syntymä onnellisti meitä kuitenkin paljon. 

Aloin tuona kesänä lainailla kirjastosta vuorikiipeilyyn liittyviä kirjoja. Nautin vanhoista klassikoista, kuten Herzogin ja Rebuffat’n kertomuksista Alpeilta ja Himalajalta, mutta myös paljon Chris Boningtonin modernimmista kirjoista. Aloin taas olla innostunut jostain. Saattaa varmasti vaikuttaa oudolta, että juuri isäksi tullut ihminen suuntautuu aktiviteetteihin, jotka voivat viime kädessä jättää lapset isättömiksi. Mutta en nähnyt asiaa ollenkaan näin, enkä hakenut mitään ”pelkokerrointa” tulevasta toiminnastani — halusin vain yksinkertaisesti kokea vuorten kauneuden muutenkin kuin katsomalla koreita kuvia. Ajattelin tekeväni kaiken hyvissä turvallisuusmarginaaleissa pysyen.

Vuonna 1992 syksyllä olin näiden unelmieni lumoama. Muistin Lyngenin Alpit ja olin Tampereen kirjastosta (vaikka olimmekin jo monta vuotta asuneet Helsingissä) löytänyt upean kuvakirjan, jossa kaksi norjalaista kiipeilijää esittelee Lyngenin kiipeilymahdollisuuksia alueittain. Kirja oli norjankielinen, mutta minulle äärimmäisen arvokas tiedonlähde. Lainasin sen talven aikana moneen kertaan. 

Sitten sain kaksi hyvää ystävää innostumaan. Harri Alenius oli hyvä ystäväni jo ala-asteella ja Mikko Metsähonkalaan olin tutustunut yläasteella ja lukiossa. En enää muista tarkalleen, miten sain heidätkin kiinnostumaan mahdollisuudesta lähteä kiipeämään Lyngeniin. Näin kuitenkin kävi ja opiskelijoina meidän oli helppo lähteä matkaan jo toukokuussa, mikä oli kompromissi, että pystyisimme jo yöpymään teltassa mutta kuitenkin kiipeämään lumellakin. 

Vaimoni oli yli puolivälissä toisen lapsemme raskautta eikä tietenkään ollut järin ihastunut moisista suunnitelmista, mutta myöntyi. Isäni lainasi epäitsekkäästi meille käyttöön Volkkarin Transporterinsa, joka olisi ollut hänelle tärkeä tuonakin aikana metallifirmansa raaka-aineiden kuljetuksissa.

Juuri saapuneina Skibotnissa vastapäätä Lyngenin niemimaata, toukokuussa 1993.
Vasemmalta: Harri Alenius, kirjoittaja, ja Mikko Metsähonkala.

Me vuokrasimme jokaiselle Helsingin Itäkeskuksessa taannoin sijainneesta kiipeilykaupasta Koflachin ylävuoristokengät, jääraudat ja yhden hakun per nuppi. Asiantuntemustamme kuvaa hyvin se, että varmistukseksi otimme isäni 20 m pitkän ja noin 15 mm paksun nailonköyden, jolla ei ollut mitään tekemistä kiipeilyn kanssa. Autoa sillä kyllä hinasi. Eikä meillä tietenkään ollut valjaita tai varmistusvälineitä...

Juuri ennen lähtöä näin jutun aikakauslehdessä jostain (tuolloin vielä tuntemattomasta) Veikka Gustafssonista, joka samoihin aikoihin oli Mount Everestillä, ja joka oli treenannut mm. Lyngenissä. Oma ”treenini” oli muodostunut tienvarsien poikkileikkausten boulderoinnista ja muutamasta hölmöstä soolonoususta Vantaan Käärmekalliolla — kaikki tyköistuvissa lenkkareissa. Tuolloin uskoin vielä kiipeilyyn välttämättä kuuluvan jonkinasteista kuolemankauhun voittamista.

Kirjoittaja ja Harri "asianmukaisesti" varustautuneina, valmistautumassa
nousemaan Sofiatindille (keskellä).

Suoritimme vähän alle viikon mittaisen matkan, jonka aikana sain tehtyä ensimmäisen aidon nousuni, kun pääsin Sofiatindenin (1222 m) huipulle. Seuraavana päivänä koimme kalliokiipeilyn epiikkaa, kun varmistimme toisiamme klassisella ”selän takaa” -metodilla alas Tytebærtindenin (1150 m) esihuipulta. Köysi oli vakuuttavasti solmittu alas kiipeävän kainaloiden alta monella perättäisellä umpisolmulla. Onneksi kukaan ei lipsahtanut ja tämä jäi vain henkiseksi turvatekijäksi. Varmistusta vaativa kohtakin oli vain kymmenisen metriä, mutta kyllä varsin vaikuttava. 

Muistan ikuisesti sen lämpimän illan, kun makasimme makuupusseissamme ulkona Kjosenvuonon rannassa, joimme rommikaakaota jutustellen myöhään aamuyöhön, ja ihailimme keskiyön auringon ruusunpunaan sytyttämää, hulppeaa Forholttindenin pilaria. Tuntui, että olin taas löytämässä sen Arton, joksi minun oli tarkoitus kasvaa.

Harri Tytebærtindenin esihuipulla; taustalla Forholttinden (1469 m) ja Store Fornestinden (1477 m).
Molemmat nousevat suoraan vuonosta.

Edelleen jatketaan asiantuntevalla linjalla: valmistautumassa jännittävään
laskeutumiseen Tytebærtindenin esihuipulta.

Harri ja Mikko Tytebærnesetin leiripaikassa kiipeilyjen ja virkistävän
uinnin jälkeen. Taustalla Forholttindenin kaunis pilari vuonon takana.

Harrasta seinämien tuijottelua toisella puolella niemimaata, lähellä Lakselvbuktaa.

Jäähyväiset vuorille vuonna 1993.

Vuonna 1995 minusta oli tullut ”homosivari”, jolla oli onneksi kuitenkin samat matkalippuoikeudet kuin urheilla maamme aseellisilla puolustajilla. Se tarkoitti myös oikeutta matkustaa muutaman kerran ilmaiseksi missä tahansa maamme rajojen sisällä, ja sehän suorastaan vaati hyödyntämään tilaisuutta.

Tuon 1993 vuoden reissun jälkeen olin marssinut Mountainshopiin ja ostanut ensimmäiset kunnon kiipeilytossut, La Sportivan Taot, joissa oli neljän millimetrin pohjakumi ja jotka tuntuivat kuin olisi lankuilla seisonut otteen päällä. Leo Määttälältä ostin myös monistetun vihkosen, johon oli kerätty ajoittain hyvinkin alkeellisia piirroksia Etelä-Suomen kalliokiipeilypaikoista. Samasta paikasta hankin yhtä alkeellisen monisteen Lyngenin kiipeilymahdollisuuksista.

En edelleenkään tuntenut yhtään kiipeilijää enkä tiennyt mitään sisäseinistä, joilla talvellakin olisi voinut harjoitella (ainakin Kauniaisten luolassa olisi voinut). Silti poljin varsin usein lumettomalla kaudella vuonna 1994 boulderoimaan Pihlajamäkeen tai Taivaskalliolle. Molemmat sopivatkin loistavasti perheenisän rooliini, koska pystyin hyvinkin lyhyesti työmatkapyöräilyni varrella piipahtamaan noille muureille. 

Vaimoni ei tykännyt näistä touhuista yhtään, vaikka oli sovittu, että hän saa ihan vastaavasti aikaa itselleen ja mennä minne haluaa. Jännitteet olivat taas korkealla vähän kaiken muunkin suhteen ja huomasin ajattelevani eroa yhä useammin. Elämä oli surullista ja yksinäistä, paitsi pikkuvesselien osalta, jotka pitivät minua tolkuissani. Elias oli syntynyt syyskuussa 1993.

Boulderoinnissa olin vähäiseen määrään nähden edistynyt tyydyttävästi: kiipesin jatkuvasti vitosen reitit vaikeuksitta ja kutosillakin aloin pysyä. Aina välillä hirvitti, kun ei ollut tuolloin vielä mitään putoamispatjaa eli pädiä tai ketään alapuolella ”spottaamassa”. Olin jo alkanut oivaltaa, että taidan oikeastaan tykätä kalliokiipeilystä enemmän kuin lumi- ja jäätouhuista. Mietin, että eiköhän Lyngenissäkin voisi kiivetä kalliovoittoisesti helpohkoja reittejä. Tiesin jo vuoden 1993 kokemuksesta, että lumirännien ympärillä kulkee useimmiten hiukan jyrkempiä kallioruotoja, joita voisi nousta.

Ajattelin, että voisin neuvotella itselleni muutaman päivän reissun, jolla pääpaino olisi pienimuotoisessa vaelluksessa, mutta jolla voisin yrittää nousta huipulle tai parille. Tämä olisi kuitenkin ainutkertainen mahdollisuus päästä Norjan rajalle asti ilmaiseksi — ja takaisin. Voisin mennä junalla Rovaniemelle, vaihtaa Eskelisen Lapinlinjoihin ja maksaa vain n. 50 km:n osuuden Kilpisjärveltä Otereniin. Sitten yrittäisin päästä liftaamalla jäljellä olevat 40 km Lyngseidetiin.

Olin valinnut tavoitteekseni Lyngseidetin ja Kjosenin vuorten alueen, koska niistä minulla oli edes jotain dataa vihkosessa, jonka olin ostanut Mountainshopista. Kun vaimoni myöntyi, ettei toiveeni ollut taloudellisesti eikä muutenkaan kohtuuton, kävin Maanmittauslaitoksen kaupassa yrittämässä ostaa Lyngseidetin alueen maastokartan. Ikäväkseni en löytänyt sellaista, joten päätin vain luottaa sen saamiseen periltä jostain kaupasta tai huoltoasemalta. Aavistin kyllä, että vaellusmaasto tulee olemaan vaikeaa. Pienten poikien isänä lupasin sekä itselleni että vaimolleni, että käännyn nöyrästi takaisin missä tahansa kohdassa, jos riski näyttää liian suurelta. Jälkikäteen ajatellen taisin epäonnistua pariin kertaan tuon lupauksen pitämisessä…

Kuvassa keskellä Lyngenin niemimaa suhteessa Suomen käsivarteen.
Vaellusmaastoni sijoittuu "fjellen"-sanan tienoille.

Kun sitten heinäkuu 1995 koitti, oli tilanne sikäli toinen, että vaimoni oli taas raskaana ja piti tietysti aikeestani vielä vähemmän. Hän oli kuitenkin päättänyt viettää matkani ajan sukulaisillaan Oulussa, kuten hänellä muutenkin oli usein tapana kesäisin. Pojilla oli siellä ylimääräisiä silmäpareja, seuraa ja tekemistä.

2.7. • päivä 1

Oulu – Lyngseidet

Herään vaimoni sukulaisten vierashuoneessa klo 6.45 ja lähden keittiöön. Vaimoni tädinmies Vote on luvannut ajaa minut rinkkani kanssa rautatieasemalle ja hän on jo keittämässä puuroa. Laittelen hiukan eväsleipiä pitkää istumista varten. Syötyäni aamupalan käyn vilkaisemassa poikien nukkumista ovensuusta, en tietenkään henno herättää heitä. Vaimoni toivottaa hyvää matkaa ja pyytää olemaan varovainen. 

Vote ajaa minut junalle, joka lähtee tasan kahdeksalta. Auton lasi on viileän yön jäljiltä vesihuurussa, mutta tästä on tulossa kaunis päivä etelän kumpupilvineen. Kohteliaaseen tapaansa Vote ei lausu suoraan mitään ”isällisiä” varoituksia, mutta aistin hänen kysymyksissään ja kommenteissaan pientä huolta. Meistä on tullut vuosien varrella läheisiä ja tunnen hänet kuin omaksi lähisukulaisekseni, tai oikeastaan paremminkin vanhemmaksi kaverikseni. Vuosien varrella olemme viettäneet kokonaisia viikkoja heidän kotonaan, välillä hoitaen heidän pieniä lapsiaan, mutta ennen kaikkea aina tuntien olomme kotoisaksi ja helpoksi. Nytkin Vote on lainannut minulle ulkoilutakkinsa matkaan, koska itselläni ei ole kunnollista tuulenpitävää takkia.

Junamatka hujahtaa minulta oikeastaan kokonaan ohi, koska käytän tämän oivan mahdollisuuden ottaa lisäunet. Rovaniemellä hyppään jo tuttuun tapaan Eskelisen Lapinlinjan kyytiin klo 11.20. Pilvet liikkuvat pohjois-eteläsuunnassa kovaa vauhtia ja ounastelen epävakaista säätä. Tämä osoittautuu oikeaksi arvaukseksi ja matkan aikana sataakin neljä kertaa. Pian ajaudun juttelemaan minua nuoremman pojan kanssa, joka on menossa Kilpisjärvelle lomailemaan. Nuorukainen ei ole selvästikään yhtä innokas juttelemaan kuin minä, joten kohta palaankin omalle penkilleni.

”Minnes nuori mies on ison rinkan kanssa menossa?” kysyy yllättäen ääni penkkini vierestä. Noin kolme-nelikymppinen, intiaanihiuksinen ja päivettynyt nainen on huomaamattani siirtynyt käytävälle viereeni. Vaikka hän kysyykin suomeksi, antaa norjalaisvillapaita ja pieni aksentti vihjeen kansallisuudesta. Mutkattomasti tämä nätti nainen istuu viereeni ja alamme vertailla taustojamme ja matkojemme tarkoituksia. Nainen on kotoisin Målselvista ja menossa käymään lapsuudenkotiinsa, hän kun nykyisin asuu Rovaniemen lähellä suomalaisen miehensä kanssa. Suunnittelemani vaellus tuntuu hiukan huolestuttavan häntä, vaikka hän onkin luontoihminen sekä työkseen että muutenkin – norjalaiseen tapaan. 

Välillemme kehkeytyy lämminhenkinen ja jopa syvällinen keskustelu vähän kaikesta maan ja taivaan välillä. Pidän naisesta kovasti. Hän kertoo ajatuksiaan avioliitosta ja rakkaudesta. Hiljalleen mieleeni nousee ihailu naisen rohkeita ratkaisuja kohtaan, asettumista vieraaseen maahan, pimeälle ja tasaiselle peräpohjolan maaseudulle. Uskaltaudun jopa hieman kokeilemaan ruotsin taitojani hänen kanssaan, koska hänen suomensa ei kuitenkaan ole kovin sujuvaa, ja haluaisin muutenkin kuulla aitoa norskia. Hän varmasti helpottaa ääntämystään huomattavasti ja onkin kiva huomata, että ihan kaikki ruotsin opiskelu ei ole mennyt hukkaan lukion jälkeen. Tosin olen juuri pari vuotta sitten suorittanut yliopistossa virkamiesruotsin.

Vaikka juttelemmekin varmasti monta tuntia, seuraan koko ajan sivusilmällä sään kehitystä enkä oikein pidä näkemästäni. Pilvet paksunevat ja synkkenevät, myös lännen suunnalla, jonne tunturiylängöllä näkee varsin pitkälle. Muistan pyörämatkamme itsepintaiset sateet, jotka jatkuivat päivätolkulla. Tiedän, että kyse ei ole pelkästä epämukavuudesta, vaan liukas kalliopinta muodostaa myös vaaratekijän — enkä muutenkaan ole varma selviänkö suunnittelemastani reitistä. Toivo ja epätoivo vuorottelevat mielessäni. Ilmasta ei todellakaan ole mitään takeita.

Matkan aikana olen syönyt tasaiseen tahtiin eväitäni, joten Kilpisjärvelle tullessamme minulla ei ole mitään tarvetta käydä kahvilassa tai muuallakaan. Bussi seisahtuu täällä tunnin verran ja jatkaa klo 19 Norjan puolelle. Huomaan puhelinkojun ja päätän soittaa vaimolleni, kun vielä pystyn. Vote vastaa puhelimeen ja kertoo vaimoni olevan ulkoilemassa tätinsä Lissun kanssa ja poikani ovat mukana, niinpä juttelen lyhyesti Voten kanssa.

Maksan kyydin Otereniin, mikä tekee vain 71 mk. Norjan puolelle jatkaa vain kaksi muuta matkustajaa, edellä mainittu norjalaissyntyinen nainen ja Kauniaisista Tromssaan muuttanut suomalaisnainen. Juttelen vielä heidän kanssaan ja vähän ennen kuin jään kyydistä antaa norjalaisnainen osoitteensa Rovaniemellä ja toivoo, että lähettäisin vaikka joskus kortin. Hän kehottaa minua varovaisuuteen. Olen mielissäni tästä tuttavuudesta ja toivotan hänelle hyvää kesää. Sitten astahdan kyydistä painavan rinkkani kanssa.

Kello on nyt 19.15 Norjan aikaa ja laskeudun saman tien alamäkeä Storfjordin pohjukkaan ohi hotellin. Edessäni on vielä 40 km vuonon toista rantaa ennen kuin saavun Lyngseidetiin. Kyseessä on Lyngenin suurin taajama, mutta tosiasiassa se on vain kylä vuorenrinteiden välisessä laaksossa. Lyngseidet muodostaa myös niemimaan jakajan, koska Kjosenvuono leikkaa niemimaan kahteen osaan. Vain kymmenen kilometrin kaistale yhdistää näitä kahta osaa ja Kjosenvuonon molemmat rannat ovat jyrkkien vuorten reunustamat. 

Vaellukseni on tarkoitus alkaa Lyngseidetistä ja nousta saman tien ylärinteille. Tavoitteeni on saavuttaa Riehppin sola ja laskeutua sieltä toiseen laaksosysteemiin. Sen jälkeen en usko vaelluksessa olevan kovinkaan erikoisempia teknisiä haasteita.

Nyt tavoitteeni on saada joku autoilija heltymään nähdessään painavan rinkan kanssa kulkevan nuoren miehen. Olen tietenkin valmis antamaan enemmän kuin tarpeeksi bensarahaa, joten en ole mikään klassinen liftaajanretku. Rinkka on painava, totean sen heti — siellä on kuitenkin kaikki tarvitsemani moneksi päiväksi ja pelkkä teltta painaa yli kolme kiloa. Onnekseni vain 200 m kävelyn jälkeen ensimmäinen auto pysähtyy. Nuori mies, joka ajaa Transporteria tarjoutuu viemään minua kahdeksan kilometriä eteenpäin. Hän veisi kuulemma perillekin asti, mutta hän asuu Nordkjosbotnissa melko paljon etelämpänä ja hänellä on kiire ajaa takaisin. 

Mies on lammasfarmari ja on tullut hakemaan jotain säkkiä tutultaan. Auto haisee voimakkaasti lampaalta. Kohta ilmenee, että myös hän on kiipeilijä, mutta hän painottaa olevansa ”fresh” enkä minäkään tietenkään voi muuta sanoa itsestäni. Jättäessään minut tienvarteen hän raapustaa nopeasti osoitteensa lapulle ja sanoo haluavansa joskus kiivetä kanssani, jos taas tulen seudulle. Kiitän kovasti ja tarjoan pientä summaa kyydistä, mutta hän vain naurahtaa hämillään.

Mieli näin nopeasta kyydistä rohkaistuneena jatkan eteenpäin loputtomasti mutkittelevaa tietä. Yli viiden kilometrin ja noin 30 auton jälkeen optimismini on kaikonnut ja mietin, että näinköhän saankin kävellä perille asti. Se olisi aika katastrofi, koska se tapahtuisi vasta yöllä, eikä minulla ole vielä hajuakaan, mihin Lyngseidetissä uskaltaa laittaa teltan. Lisäksi olisin seuraavana päivänä valmiiksi väsynyt ja mahdollisesti jalkapohjat hiukan muusina kovaa tienpiennarta käveltyäni. Keljutus alkaa nostaa päätään. Mieleeni tulee, että mahtaako näin illalla mikään bussivuoro kulkea. Tietääkseni Tromssaan ajaa jokin vuoro tätä kautta, jatkaen lautalla Svensbystä yli Ullsfjordin. 

Havaitsen vanhahkon naisen ulkoiluttamassa koiraansa ja kysyn häneltä. Rouva hymyilee herttaisesti ja sanoo kysyvänsä miestään heittämään minut Lyngseidetiin. En ehdi edes huutaa hänen peräänsä, että en missään tapauksessa voi ottaa vastaan sellaista apua, koska tarkoitukseni on liftata vain muutenkin perille ajavan auton kyytiin. 

Nainen on jo noussut pihatien talolleen ja kuulen hänen huutavan jotain sisälle, mutta samalla huomaan jälleen yhden auton tulevan minua kohti. Nostan peukun ja huojennuksekseni auto pysähtyykin. Mies, jolla on hyvin rokonarpiset kasvit ja husky takaosassa kysyy minne olen menossa. Hän tarjoaa minulle kyydin perille asti, koska asuu Lyngseidetissä. Huudan vanhalle rouvalle saaneeni kyydin ja kiitän häntä, sitten laitan rinkan takapenkille ja istun kyytiin.

Miehen nimi on Pøl ja hän on opettaja Lyngseidetin koulussa. Juttelemme kaikenlaista tämän noin 30 km matkan aikana ja hän on erityisen kiinnostunut vaellussuunnitelmastani. Yritän kuvailla hänelle reittiä, jota olen hahmotellut nähtyäni yhden melko heikkolaatuisen kartan. Hän suhtautuu melko epäilevästi aikomukseeni yrittää nousta solaan kuvailemaani kautta ja suosittelee mieluummin jäämään Vardu-nimiselle ylängölle tekemään päiväretkiä ja kehuu, että siellä on mukava vaellusmökkikin. Pølin mukaan ainakin näin kesäolosuhteissa Riehppin solaan saattaa olla mahdoton nousta, hän ei tiedä kenenkään tehneen sitä.

Pøl miettii hetken kysyessäni häneltä mahdollista telttapaikkaa Lyngseidetistä ja ehdottaa sitten paikallisen ampumakerhon pihanurmea. Tämä kuulostaa tietysti aika eksoottiselta, mutta on jo myöhä, ja seuraavana päivänä haluan olla jo aikaisin liikkeellä. Tuskin siis joudun kenellekään selittelemään olemassaoloani. 

Ensin Pøl koukkaa huoltoaseman kautta, koska sieltä saan kuulemma tarvitsemani kartan. Näin onneksi käykin. Jo hämärtyvässä illassa Pøl nousee pienen mäen punatiilisen ison rakennuksen taakse, missä rata sijaitsee. Ymmärrän heti Pølin pointin — tässä on tosiaankin kunnollinen nurmi eikä mikään tyypillinen muhkuramaasto. Tarjoan kuskilleni 40 kruunua kiitoksena, mutta hän huolii siitä vain puolet. ”God tur!” hän toivottaa ytimekkäästi ja kaasuttaa koirineen lähellä sijaitsevaan kotiinsa.

Juuri saapuneena telttaa pystyttämässä. Taustalla Kjostindanen amfiteatteri.

Samainen maisema seuraavana aamuna.

Teltta on pystyssä vähän ennen puoltayötä ja vasta nyt silmäilen ympäristöä sen mitä vuorten hämärältä näen. Store Kjostind nousee oikealla kohti 1490 m korkeaa huippuaan. Sen, Istindenin (1550 m) ja Tytebærtindenin (1177 m) välinen harjanne ei varmaankaan missään kohtaa jää alle 1000 metrin, ja se muodostaakin hevosenkenkämäisen amfiteatterin, jonka loivilla rinteillä laskijat viihtyvät talvisin. 

Kjostindanen eteläseinämä on paikoitellen hyvin jyrkkä, ja sen vuoksi joudun lähestymään Istindenin takana sijaitsevaa Riehppin solaa kaukaa oikealta. Siellä rinne on rinkan kanssa noustavan näköinen. Otan pari kuvaa ja vetäydyn sisään. On jokseenkin viileää, joten laitan yöksi kevyen kerraston päälle. Sitten syön hiukan näkkileipää valkosipulisalamilla ja juon loput mehuni. 

Samalla katselen kartasta kokonaisreittiä. Tässä vaiheessa olo on hyvin jännittynyt – entäs jos en löydä tarpeeksi turvallisen oloista maastoa? Ainoa mahdollinen vertailukohta minulle on Sofiatindenin nousun korkeuskäyrien vertaaminen hahmottelemaani reittiin. Rinkan kanssa en voi ottaa riskiä jyrkemmistä nousuista. Ilokseni alkuperäinen suunnitelmani näyttäisi mahdolliselta, niinpä vilkaisen vielä tarkemmin ensimmäisen päivän reittiä. Jossain taustalla pauhaa koski, lampaat määkivät ja kilisyttävät kellojaan. Kun käyn nukkumaan puoli yhdeltä, on pieni sade alkanut ropista teltalle.

Kulkemani reitti kokonaisuudessaan merkittynä mustalla.

3.7. • päivä 2

Lyngseidet – Rotenvikbreen

On vaikea sanoa, kumpaan varsinaisesti herään klo 7, huomattavan tarmokkaasti kukkuvaan käkeen vai auringon porottaman teltan kuumuuteen. Vilvoittumaan on päästävä ja äkäiseen, joten kömmin ulos kuumasta loukosta. Kjostindenien huiput ovat pilvessä, mutta muuten on aurinkoinen aamu. Ryhdyn heti keittopuuhiin ja teen trangialla kaurapuuroa ja kuningatarkiisseliä. 

Aamupalan jälkeen kävelen lähellä virtaavalle koskelle tiskaamaan astiat ja päätän samalla peseytyä. Kylmäähän tällainen jäätikkövesi on, mutta ah-niin-ihanaa. Autoja kulkee turhan lähellä, mutta en piittaa niistä sen kummemmin. Vältän pyyhkeen turhaa kastelemista ja annan tuulen kuivata, koska ilma on miellyttävän lämmin. 

Samalla katselen rinnettä, josta todennäköisesti tulen nousemaan Rotenvikfjelletille, joka on vain eräänlainen satula Kjostindenien itäpuolella. Huomaan, että rinteen puustoon on hakattu aukko ilmeisesti laskettelurinnettä varten. Sitähän voisi käyttää hyväksi nousussa. Kokonaisnousua tulee kartan mukaan 600 m, joista 200 m näyttäisi jyrkemmältä.

Teltta on kasattu ja liitetty pakattuun rinkkaan klo 9. Mieleni tekisi saman tien nousta rinteeseen, mutta tuumailen, että läheiset varmaankin arvostaisivat korttia ennen paluutani. Siksi jätän kantamukseni piiloon pieneen pusikkoon Skoleveienin varrelle ja kävelen kilometrin ”keskustan” Spariin. Sieltä ostan kuusi korttia ja niihin postimerkit, löydänpä vielä alennuskorista vanhenevan kalkkunapussin ja pekonia. Peliautomaattien vieressä sitten kirjoitan kortit ja tiputan ne saman tien postilaatikkoon. Samalla päätän selvittää bussiyhteyden Otereniin lauantaina, jonka olen arvioinut paluupäiväksi: bussi lähtee 14.30 Olderdalenista tulevan lautan luota. (Lopulta en tule käyttäneeksi tätä valttikorttia ollenkaan.)

Kello 11.30 nousen upean kukkaniityn halki rinkkoineni ja lähestyn paikallista hautausmaata, jonka sivuitse lähestyn rinnettä. Takaraivossani käy hiukan synkkä ennekuva aloittaessani mahdollisesti vaarallisen reitin täältä, mutta työnnän tuon tunteen varastokomeroon välittömästi. Saavun pitkän heinän valloittamaan laskettelurinteeseen vasemmalta, jo melkein 200 m taajaman yläpuolelta. On tuskaisen kuuma ja hyttysiä ja pikkukärpäsiä on hurjasti, mutta kaikeksi kivaksi seuranani on myös kuumuuden hulluunnuttamia paarmoja. Nousen korostetun rauhalliseen tahtiin säästääkseni ja totuttaakseni polviani. Raskaalta tuntuu, mutta motivaatiota pitää yllä tieto siitä, että pääsen puuttomalla korkeudella eroon suurimmasta osasta ötököitä.

Näkymä Lyngseidetin taajamaan laskettelurinteen yläosasta.

Parin tunnin uurastuksen jälkeen olen aivan ylhäällä noin 600 metrissä. Täällä ei enää ole puita ja sää on muutenkin vaihtunut reippaan tuuliseksi, joten olen vihdoin päässyt eroon siipeilijöistä. Lammaslaumat, jotka ihmeen tehokkaasti maastoutuivat yläosan korkeiden ja sitkeiden pensaiden joukkoon, ovat myös jääneet alapuolelleni. Yritän nousussa usein ottaa kuvaa noista veijareista, koska arvelen poikieni tykkäävän moisesta kuvasta — lammas vapaana luonnossa. Jotenkin ne vain onnistuvat välttelemään linssiäni.

Kjosenvuonoa rinteestä n. 600 m korkeudesta.

Löydän mukavan suojaisan kallionkolon, jossa ruoanlaitto onnistuu tuulen häiritsemättä. Trangiani on edelleen sinol-malli, eli joudun kuljettamaan ”tenupulloa” mukana ja rasittavasti täyttämään poteroa nesteellä uudestaan, jos ruoan valmistus kestää tavallista kauemmin. Lisäksi tuulella liekki usein sammuu turhan helposti. Sanalla sanoen ruoanlaitto on tällä systeemillä aika rasittavaa sähläystä ja vaatii aina tarkkaa paikan valintaa. 

Tämä kallioiden kiertämä kuoppa on kuitenkin ideaali. Vain kohottautumalla seisomaan saatan nähdä, että vuonolla etelässä säätila on muuttumassa: paksuja, harmaita pilviä on alkanut kerääntyä vuorten rinteille ja tuuli kuljettaa niitä suuntaani. Näyttäisi, että jossain Oterenin tienoilla saattaa jo sataakin.

Sadepilvet lähestyvät? Alhaalla Lyngseidet.

Hankkimani kalkkunapussi maustesekoituksineen osoittautuu todella hyväksi spagetin kanssa. Koska täällä ylhäällä on kova tuuli ja hiukan kylmä, keitän kaksi kattilallista vettä, lähinnä tiskaamiseen, mutta toisesta juon melkein sellaisenaan. Minulle on jo tullut hiukan vilu. Toivon yli kaiken, ettei tänään vielä alkaisi sataa. Olen arvioinut solaan johtavat maastot haastavimmiksi.

Kalkkunapastaa tulilla.

Nostan rinkan selkään ja kuljen Rotenvikfjelletin satulan vasenta reunaa ohi pienten lampareiden. Kun pääsen noin kilometrin päähän, minulla on jo hyvä näköala Rotenvikvatnetille. Se on kilometrin suuntaansa kokoinen järvi, jonka itäpuolelle on karttaan merkitty pato ja toinen laskujoki. Läntisen reunan muodostaa jyrkkä rinne, joka nousee järvestä suoraan Rotenvikbreenin jäätikölle. 

Selvästikään sitä kautta en pääse solaan. Jäljellä ovat siis vaihtoehtoina kiertää järvi vasemmalta joko kaartaen kokonaan Fastdalstindenin takaa tai järven kierron jälkeen kaartaa vasemmalle ja sieltä minua enemmän kiehtovaan Riehppin solaan. Päädyn jälkimmäiseen, koska arvelen laakson Fastdalstindenin takana liian pliisuksi.

Rotenvikvatnet ja sen takana Fastdalstinden. Pato on järven oikeassa reunassa.

Laskeutuessani loivaa rinnettä 100 m alempana olevalle järvelle on ensimmäinen huoleni pato: pääseekö sen ohi? Se näyttää aika huomattavalta rakennelmalta. Kohdasta, johon pato on kartalle merkitty, on kuitenkin helppo köpötellä melko leveää rakennettua kannasta. Mutta pari sataa metriä sen jälkeen on toinen pato, jonka yli vesi syöksyy muutaman senttimetrin paksuisena huntuna. 

Mietin vähän aikaa, uskaltautuisinko tasapainoilemaan tämän kohdan yli. Veden virtaus ei ole hurja, mutta padon tasainen harja on arviolta 30 cm leveä. Se ei todellakaan houkuttele ylittämiseen, koska rinkan kanssa horjahtaminen olisi kohtalokasta. Vesi putoaa pieneen rotkoon oikealle puolelle noin kymmenen metrin korkeudelta ja betoniharjanne saattaa olla hyvinkin liukas.

Luon turhautuneita silmäyksiä Fastdalstindenin puoleiseen rinteeseen, josta Riehppiin olisi ollut suhteellisen helppo nousta. On pakko kääntyä ja turvautua siihen toiseen vaihtoehtoon, joka ei houkutellut alunperin: kierrettävä vasemmalta Rotenvikvatnetin yläpuolelle ja toivottava, että jäätikön ja järven väliseltä harjanteelta pääsee laskeutumaan. Eniten olen kuitenkin huolissani koskesta, joka laskee Kjosbreeniltä Rotenvikvatnetiin. Sen joudun joka tapauksessa ylittämään, jollain keinolla.

Maastot Rotenvikvatnetin takana, jotka minun on ylitettävä. Oikealla
siluettina tavoitteeni, Riehppin sola 1000 metrin korkeudessa.

Tarkempi kartta reitin alkuosasta.

Jos katsoisin uudelleen ja tarkemmin karttaa, huomaisin, että pienellä lisävaivalla voisin kaartaa takaisin ohi Rotenvikfjelletin lampien ja nousta loivaa rinnettä aina Rundfjelletin rinteelle, mistä voisin muutenkin paremmin arvioida kosken ylityksen paikkaa. Mutta mielestäni olen tuhrannut jo liikaa aikaa pato-episodissa, ja lähden nousemaan kivikkoista rinnettä, joka 50 m ylempänä vaihtuu lumirinteeksi. Arvelen suoriutuvani tästä hyvin. Pelästyn hiukan, kun rinne vain jyrkkenee ja nousemisesta rinkan kanssa tulee hirvittävää tasapainoilua. Sitten tulen ylittäneeksi pari vielä jyrkempää kohtaa, jotka ovat mielestäni ”point-of-no-return”, eli todennäköisesti en pääsisi enää turvallisesti alas.

Kohta, jossa lumirinne alkaa jyrkentyä. Tottahan kuva pitää saada, vaikka henki menisi.

Lumirinteen jyrkkyys on n. 50 astetta, suunnilleen sama kuin vuonna 1993 Sofiatindenin jyrkimmissä kohdissa. Silloin minulla oli jääraudat ja hakku eikä mitään selässäni — nyt huojun raskaan rinkan kanssa epävarmasti. Pahoja aavistuksia alkaa nousta takaraivooni ja nieleskelen vähän aikaa typeryyttäni, kunnes päätän selviytyä tästä. Lumi on tietenkin näin kesällä suojalunta, joten saan siitä aika pitävän jalansijan, kun aina polkaisen kaksi kertaa jokaisen askelman ja pyrin painamaan ne mahdollisimman syvälle ja tiukkaan. Samalla työnnän levitetyt sormeni syvälle lumirinteeseen ja pyrin simuloimaan upotettua hakkua. Kehon liikkeet pidän mahdollisimman minimaalisina, ettei rinkka pääse heilahtelemaan.

Pian olen noussut 20 askelmaa ja vilkaisen taakseni: tajuan hyvin, miten vauhdilla pyörien syöksyisin alapuoliseen louhikkoon, jos sattuisin luiskahtamaan. Rinnettä riittää vielä monta kymmentä metriä ja se näyttäisi lievästi jyrkentyvän. Oikealla puolella, noin kymmenen metrin päässä, rinteestä työntyy ulos vielä jyrkempi kallioruoto, joka näyttäisi jatkuvan ylös asti. Epätoivoisesti lähden varovaiseen poikkikulkuun kohti kalliopintaa, koska arvelen olevani tukevammalla kamaralla, jos pystyn kiipeämään kallion sivustan otteita käyttämällä.

Saavutan kallioruodon ja tajuan samalla, että otteet varmasti auttavat minua, mutta toisaalta joudun todella ahtaaseen, miehen syvyiseen koloon, jossa saattaa tulla tuskaiset oltavat rinkan ja leveiden nukkumisvarusteiden kanssa. Ja niinhän siinä käykin, että seuraavat 30 minuuttia kiskon itseäni kalliosta, täysin uppoutuneena ahtaaseen väliin. Oikea jalkani saa yleensä suhteellisen hyvän otteen kalliopinnasta, mutta vasenta joudun edelleen upottamaan lumimuuriin. Rinkka makuualustoineen jumittuu jatkuvasti johonkin ulkonemaan, ja joudun vääntämään vartaloani mitä omituisimpiin asentoihin saadakseni sen vapautumaan. Huohotan ja joudun usein pitämään taukoa. 

Kokovartalojammausta puun ja kuoren välissä.

Nyt minulla on kuitenkin tunne, että ellei mitään yllättävää tule eteen, aion kyllä selviytyä tästä. Tämä on vain kestävyystaistelu. Vähitellen rinne loiveneekin yläosassa ja pulpahdan helpottuneena ulos onkalostani n. 700 metrissä — olen siis noin 200 m järvenpinnan yläpuolella. Vannon, etten enää tällä reissulla ota hölmöjä riskejä. Sitten lähden kävelemään kohti koskea ja nopeasti oivallan, että taidan sittenkin joutua ottamaan toisen riskin. 

Kyseessä on jäätikkövirta, joka on kovertanut itselleen syvän uoman kohistessaan alas tasangolle. Kartan mukaan yläpuolellani, ennen jäätikköä, on vielä järvi ja maasto näyttää tasaisemmalta käyrien perusteella. Siellä kuitenkin huomaan, ettei helppoa kosken ylitystä olekaan, vaan joudun ottamaan aikamoisen riskin tai kääntymään lyötynä takaisin.

Olen seuraillut koskea koko ajan ja todennut nähneeni vain yhden paikan, josta täysjärkinen ihminen voisi harkita hyppyä. Tämä on valkoisena hornankattilana alas syöksyvä koski, ei mikään ilman kenkiä kepin kanssa kahlattava virtaus. Näen muutaman metrin alapuolellani kohdan, jossa vesi ahtautuu kahden molemmin puolin sijaitsevan paaden välistä. Paasilla on etäisyyttä puolitoista metriä ja molemmat ovat vesiroiskeesta märkiä. 

Jos epäonnistun, vesi tempaisee minut syvälle saman tien ja ruhjoo minut seinämiin, kuljettaen ruumiini varmasti sekunneissa alas tasangolle. Lukiossa hyppäsin vauhditonta pituutta 280 cm, mikä oli vuosikurssin (jaettu) paras suoritus ja aika reilusti yli tämän etäisyyden, mutta rinkan kanssa ja liukkaalla se ei paljoa rohkaise.

Tuumailen vähän aikaa ja laskeudun isojen lohkareiden välissä kohti ponnistuspaikkaa. Seison paadella, joka helpotuksekseni ei ole minkään liukkaan mönjän peitossa. Vastapäinen paasi näyttää samanlaiselta, mutta sen alastulo on hiukan kallistuneempi. Tuumailen edelleen ja kosken jyly koettaa murtaa viimeisetkin rohkeuteni rippeet. ”Varmasti en lähde takaisin,” huomaan ajattelevani. ”Pystyn tekemään sen.” Mieleni tekisi heittää rinkka edeltä, mutta on liian suuri riski, että se luistaa kiviltä koskeen. 

Yhtäkkiä huomaan vain tekeväni siistin loikan, jonka päätteeksi rinkka heilahtaa voimallisesti, mutta olen varautunut siihen: laskeudun jopa ihmeteltävän tyylipuhtaasti kivipaadelle ja saan hyvän otteen sen ylipuolisesta lohkareesta. Hyvin varovaisesti kiipeän muutaman metrin ylös kanjonista ja pysähdyn huohottamaan kivikkoon. Sydän hakkaa, mutta minulla on mahtava olo. Jostain nousee varmuus, että varovaisuudella ja määrätietoisuudella selviän kyllä tästä koko hommasta.

Tällä Rundfjelletin ylängöllä tuulee kovasti ja huomaan olevani myös nälkäinen, siksi kaivan rinkasta kuivahedelmäpussin ja ahmin niitä hetken aikaa. Aprikoosit ovat herkkuani. Sitten nousen viistosti 800 metrin tasolle ja kävelen louhikkoa kohti Rotenvikbreeniä. Kohta edessäni on kuitenkin seinä, koska alas jäätikölle on ainakin sadan metrin pudotus, enkä näe edes reunamoreenia, jota pitkin voisin kävellä. 

Jäätikkö on valtava, kartankin mukaan noin kaksi kilometriä pitkä ja yhden leveä — paikoitellen se hohtaa sinivihreää kylmyyttä, jota jättiläismäiset railot halkovat. Suuri osa on kuitenkin lumen peitossa. Tuonne en missään tapauksessa halua, eikä minun onneksi tarvitsekaan haluta. Tehtäväni on vain löytää tie jäätikön kärkeen ja pystyä kiertämään se, jotta pääsen Fastdalstindenin rinteelle.

Näkymä alas valtavalle Rotenvikbreenille.

Tähyilen huolellisesti sinne tänne ja päättelen hyväuskoisesti, että kapenevalla ja alaspäin jyrkkenevällä harjanteella on oltava jonkinlainen laskeutumiskohta. Tietenkään tälle olettamukselle ei ole mitään järjellistä tai näkyvää perustetta, en vain tahdo uskoa ottaneeni jo pari riskiä turhan vuoksi. Jos en pääse tästä alas, joudun käyttämään paljon aikaa takaisin Lyngseidetiin raahustamiseen ja miettimään kokonaan uusiksi vaellusmahdollisuudet. Ajatus ei yhtään nappaa. Haluan nähdä monta suunnittelemaani juttua.

Parin sadan metrin pudotus harjanteelta alas Rotenvikvatnetille.

Juuri kun rinne jyrkkenee alaspäin, alkaa sataa tihuttaa ja louhikko kastuu. Bingo. ”Olen aika kusessa,” käy mielessäni. Kannas kapenee pariin metriin ja oikealle puolelle on 200 m pudotus Rotenvikvatnetiin, enkä vieläkään näe edessä tai vasemmalla riittävän helppoa kohtaa laskeutumiseen. Jatkan kannasta, kunnes suoraan eteenpäin on mahdoton edetä, mutta juuri arvailemallani tavalla vasemmalta tarjoutuu jyrkkä, louhikkoinen rinne, jota pitkin uskon varovaisuudella selviäväni alas. 

Kestää melko kauan keinotella itsensä vuoroin takaperin, alaskiiveten, ja vuoroin perinteisemmin loivalle tantereelle. Ilman rinkkaa tämä ei tietysti olisi suoritus eikä mikään. Ehjin nahoin nyt kuitenkin tuijottelen jäätikönkielekettä, joka nousee edestäni ainakin 50 m paksuna. Pilvien vuoksi en näe minne tuo jäämassa nousee, mutta kartasta toki tiedän sen ylettyvän jopa 1200 metriin Store Kjostindin koillisseinämällä.

Rotenvikbreenin alaosa monta kymmentä metriä syvine railoineen.

Lähden kaartamaan jäätikön reunaa löytääkseni edes jonkinlaisen telttapaikan, kello kun on jo 22.30. Jäätiköstä valuu eräänlainen pieni suisto, joka sitten vähän matkan päässä yhdistyy rajuksi koskeksi, pudotakseen pari sataa metriä alemmas Rotenvikvatnetiin. Joudun kikkailemaan näiden kerääntyvien suistovirtojen yli päästäkseni Fastdalstindenin puolelle. La Sportivan jäykkäpohjaiset kenkäni ovat toki Gore Tex -kalvolliset, mutta ns. matalampaa mallia, enkä voi kahlata missään yli 10 cm syvemmässä virtauksessa. Siksi pompin jälleen metrin leveiden vesikaistaleiden yli, jääden huojumaan jollekin keskellä olevalle kivelle tai soralle, kunnes taas onnistun hyppäämään yli.

Viimein seison aavistuksenomaisessa rinteessä lumella, vesien tuolla puolen. Selvästikään tämän parempaa yöpymisalustaa ei tule löytymään, koska kaikkialla silmänkantamalla on joko louhikkoa tai lunta. Niistä jälkimmäisen täytyy siis kelvata. Yritän löytää kohdan, jossa lumikerros peittäisi paremmin alla olevat lohkareet ja joka olisi kohtuullisen tasainen. Telttatikut eivät oikein sellaisenaan pysy lumessa, joten pingotan narut isoilla kivillä ja laitan niitä liepeidenkin päälle. Toivottavasti yöllä ei ala tuulla pahasti. 

Tällä kertaa telttani on jo modernimpaa, vedenpitävää mallia. Olen liian uupunut jaksaakseni laittaa iltapuuroa tai muutakaan monimutkaisempaa, siispä syön jälleen kuivahedelmiä – ja olen mielestäni ansainnut yhden Troika-suklaan. Sitten pesen jäätikkövedessä hampaani, puen ylleni lisää vaatteita jo nyt hyisessä illassa ja käyn telttaan. Suljen silmäni tyytyväisenä saavutukseeni ja helpottuneena tiedosta, että olen kaikella todennäköisyydellä ohittanut varsinaiset vaaranpaikat reitilläni.

Hyinen telttapaikka lumella.

4.7. • päivä 3

Rotenvikbreen – Holmevatnet

Yöllä heräilen jatkuvasti joko kovaan pakkautuneen lumen aiheuttamista asentokivuista, alta hohkaavasta kylmyydestä tai molempien yhdistelmästä. Tämä on kurjuuksien yö, joka päättyy surkeasti vasta 05.15, kun en enää jaksa taistella nukahtaakseni uudelleen. Jalkani ovat villasukista huolimatta aivan jäässä ja koetankin hieroa niihin lämpöä ja tuntoa. Ymmärrän ainoaksi tehokkaaksi keinoksi nousta saman tien ylös ja lähteä liikkeelle mahdollisimman pian. 

Kokoan varusteeni ja telttani tuplanopeudella, koko ajan palellen. Aion nousta Fastdalstidenin rinnettä loivasti kiertäen Riehppin solaan niin nopeasti kuin voin, matkaa sinne on vain kaksi kilometriä. Olen liian jäässä alkaakseni mihinkään aamupalan valmistukseen juuri nyt. Aamuaurinkokaan ei vielä paista tähän kattilamaiseen syvänteeseen. Arvaan lämpiäväni nopeasti loivassa nousussa, sitten laskeudun solasta toiselle puolelle, ja parin kilometrin päässä onkin jo jäätikköjärvi, jonka rannalla voin syödä.

Seurailen louhikkoa ylöspäin ja kohta siirryn Fastdalstindenin eteläpuolen lumirinteelle. Nousen ensin hiukan raskaammin jonkin verran suoraan korkeutta, koska loivan poikkikulun tekeminen on varmasti miellyttävämpää kuin tarpoa upottavassa lumessa tasaisen jyrkkää lunta. Noin sadan korkeusmetrin nousun jälkeen aloitan poikkikulun mukavan viettävän lumikentän yli. Tässä ei ole mitään vaaraa, rinne on niin loiva. Lumi on märkää lössölunta, mutta uudet kenkäni ovat aivan kuninkaat täällä.

Fastdalstindenin lumirinteellä.

Tunnen mieleni yhtä aurinkoiseksi kuin ympäristö, jota nouseva aurinko vihdoin valaisee. Pilvet Lyngenfjordilla ovat yhtäkkiä alkaneet repeillä ja päivä selkenee vauhdilla. Jään ajatuksiini ja katselen alas jäätikön laajaan noidankattilaan, missä varjot vielä leikkivät, hienona kontrastina etenemäni rinteen kellertävälle hohteelle. Pystyn nyt näkemään Istindenin huipun lähempänä minua ja siitä vasemmalle Store Kjostindenin huippuharjanteen. Istindenille nousu näyttää suorastaan lastenleikiltä ja seuraavan tunnin ajan käynkin sisäistä taistelua, noustako tuolle huipulle vielä tänään solasta. 

Arvioin siihen menevän kuitenkin turhan paljon aikaa, koska huipulle on 700 korkeusmetriä ja viisi kilometriä etäisyyttä. Syödäkin pitäisi. Sen sijaan jään kiireettömästi huojumaan rinkkani kanssa lumirinteeseen, tuijotan valon ja varjon leikkiä, eikä minulla ole minkään maailman kiirettä minnekään. Tätäkö lienee onnellisuus? En oikein tiedä, koska olen ollut onneton parisuhteessani niin kauan. Olen romantikko, ja se aika lailla värittää kaiken muunkin kokemista.

Istindenin (1550 m) harjanne, joka niin houkuttelisi. Riehppin sola keskellä.

Lumi on sohjopintaista, mutta kiinteää alla ja hyvää askeltaa. Parissa kohtaa rinne on noin 40 astetta jyrkkää, enimmäkseen kuitenkin 30 astetta. Lyngenfjordin vastarannalle on alkanut muodostua pilvimuurin tapaista, vaikka itse alan jo korventua aamuauringon alla. Kylmä yö on vain muisto. Ennen kymmentä saavutan solan, jonka takaa niemimaan pohjoisosan korkeimmat huiput ilmestyvät näkyviin vaiheittain. Niitä yhdistää valtava jäätikkö, josta ne törröttävät kuin risat hampaat. 

Tuuli on lähes hurrikaani. Asetan kameran kivelle, ajastan sulkimen kymmeneen sekuntiin ja ikuistan itseni huippuja vasten. Hiukseni lentävät ja tuulipuvunhousujeni puntit saavat aikaan tasaisen läpätyksen tuulessa. Olen haistavinani jotain ”arktista” tässä tuulessa — vaikuttaako jäätikkö siihen? Mereltä puhaltava tuuli näyttäisi kuitenkin tuovan vain hyvää säätä suuntaani.

Puntit lepattaen Riehppissä. Taustalla yksi parhaista Lyngenin panoramoista.

Jægervass- ja Lenangstindejä solasta nähtynä.

Pikasilmäyksen perusteella reitti vaikuttaisi vain helpottuvan, kun lähdetään laskeutumaan Fastdaleniin. Luon halukkaita mutta voimattomia katseita myös rinteeseen, joka nousee tästä Istindenin huipulle. Toisen kerran joudun perustelemaan itselleni, miksi en voi nyt lähteä nousemaan noihin maisemiin. Edellisestä ruokailustani on kohta 24 tuntia, sen jälkeen olen syönyt vain kuivahedelmiä pussista. Lisäksi yöuni oli surkeimpia siihenastisessa elämässäni. Minun todella tarvitsee päästä alas veden äärelle.

Kävelen letkeästi alas varsin loivaa lohkareikkoa — tämä on helppo nakki. Fastdalstindenin läntinen seinämä tulee näkyviin ja ihastun siihen heti. Muutenhan ei paljon voi edes puhua vuoresta, koska kaikki muut osat ovat hyvin loivia ja mm. vapaalaskijoiden suosiossa, mutta länsiseinämä on vaikuttavan jyrkkä ja kivenlaadultaan lupaava. Laitan tämän työmuistiin tulevaisuudelle.

Saavun Riehpperaigille, joka on vain parinsadan metrin pituinen jäätikkölampi. Siihen laskeutuvilla Istindenin rinteillä on selvät lumivyöryn jäljet. Lampi on reunoiltaan enimmäkseen jäässä. Sieltä saa kyllä vettä, mutta vaistomaisesti alan miettiä, eikö kuitenkin olisi parempi ottaa vesi alempaa juoksevista puroista ja tehdä ruoka laakson sammalmättäiden lämmössä. Sitten voisin ottaa kunnon unetkin heti syömisen päälle. 

Ennen kuin varsinaisesti edes päätän ajatusta ovat jalkani jo liikuttamassa minua alarinteeseen. Kaivan takintaskusta rusinapaketin ja napostelen niitä helpossa rinteessä. Saan kuitenkin idean kuvata itseni uskottujen rusinoiden kanssa niin, että taustalla näkyy himoitsemani Fastdalstindenin seinämä.

Väsynyt ja nälkäinen mies Fastdalstindenin komean kallioseinämän edessä
luotettujen rusinoiden kanssa. Olo on kuitenkin helpottunut.

Isskardtindane (1444 m) Riehpperaigin taustalla.

Kahden kilometrin pituinen polveileva rinne vaatii silti huolellisuutta ja lopussa jokainen askel alarinteessä polttelee hiukan reisissä. Huomaan myös nilkkojeni olevan kovilla, kun jalkaa joutuu asettelemaan milloin mihinkin asentoon. Rinkkakin tuntuu paljon ikävämmältä alaselälle näin alaspäin mennessä. Lisämotivaatio nousee kuitenkin upeasta laaksosta, joka jää Skaidevarrin (1133 m) ja Fastdalstindenin väliin. Laaksossa on tuskin ensimmäistäkään puuta, vaikka upea pieni puro kiemurteleekin sen pohjalla. Pehmeä sammal ja ruoho näyttävät peittävän laaksonpohjaa — tuota miellyttävämmäksi ei vaellusmaasto varmasti muodostu!

Suhteellisen nopeasti saavutan lähes niittyä muistuttavan ruohikon. Laskeudun aivan veden äärelle, kiemurtelen eroon rinkasta ja polvistun juomaan isoja siemauksia ihanan raikasta vuoristovettä. Puro kiemurtelee kuin käärme enimmäkseen korkeintaan metrin levyisenä. Sen vesi kimmeltää kullanhohtoisena auringossa. Nälkäni on melkoinen, mutta väsymys vie kuitenkin voiton ensimmäisenä: aukaisen makuualustan, vähennän vaatetta nakuasteelle ja oikaisen lepäämään. Laakso alkaa pyöriä, kun aurinko lämmittää koko kehoani, ja kohta olen unessa.

Paratiisimainen Fastdalen kiemurtelevine vesineen ja niittyineen.

Herään parin tunnin kuluttua veden solinaan ja totean mahani kurisevan. On aika ruokkia peto. Aloittaessani ruoanlämmitystä laitan merkille, että tässä laaksossa ei tunnu olevan hyttysiä, mikä on erikoista verrattuna Lyngseidetin rinteisiin. Eivät taida tykätä nousta tuulisten solien yli. Onkin mukava kokkailla laiskanpulleasti minkään häiritsemättä. Nyt on vuorossa hernekeitto, helppo ja nopea ape tällaisiin tilanteisiin.

Ruokailtuani teen lopullisen päätöksen valita jatkoreitiksi Skaidevarrin kiertämisen vasemman kautta. Oikean kautta pääsisin ehkä helpommin, seuraillen leveämpää Russedalenin laaksoa aina Stortindenin juurelle asti. Haluan kuitenkin nähdä Brevasstindenin aika jyrkännäköiset seinämät läheltä. Kaarran siis vasempaan ja melkein huomaamattani tulen nousseeksi hiukan alle 200 metriä korkeutta Skaidevarrin eteläpuolelle. Maasto on todella helppoa sammalta ja siitä taitavat pitää paikalliset porotkin, jotka ohittavat minut läheltä monikymmenpäisenä tokkana. Nämä eläimet eivät kuitenkaan ole lähellekään yhtä rohkeita kuin suomalaiset virkaveljensä.

Porotokka nousee Fastdalenista.

Tämän hieman matalamman vuoren juurella on aivan täydellinen paikka teltalle, enkä tiedä ehtisinkö tänä iltana yhtä hyvälle vaihtoehdolle, joten päätän nauttia rauhallisen aurinkoisesta illasta juuri täällä. Isskardtindanen monien huippujen varjot peittävät pian minut ja telttani. Istun ulkona tähyillen myös Sofiatindenin kaksoishuippuja, tuon ensimmäisen oikeasti kiipeämäni vuoren. Sofia on minulle nimeään myöten nainen, kaunis ja pehmeä, ja jokainen sillä vietetty tunti on pala pyhää kiipeilyhistoriaani, vaikka sitten kovin helppoakin. Tänä iltana olisi epäilemättä kauniin oranssin valon ilta, mutta päätän toimia järkevästi ja vetäytyä ajoissa nukkumaan velkoja pois.

5.7. • päivä 4

Holmevatnet – Suomen raja

Aamulla touhotan kasaan aina perinteisen kaurapuuro-mustikkakeitto-comboni. Sää jatkaa hellimistäni. On lähes pilvetön taivas, mutta lämpötila on parahultainen rinkan alla punnertamiseen. Kehoni ja mieleni tekisi mieli vetelehtiä tällä ruohikkoisella saarekkeella, mutta vielä voimakkaampi on jano päästä näkemään Stortind ja sen seuralaiset seuraavan laakson reunamilla. 

Stortind on ehdottomasti kauneimpia vuoria koko niemimaan alueella – kauniin säännöllinen pyramidi, jonka länsiharjanteen solakka muoto on ainoa symmetrian särkijä, sekin oikeastaan lisäten viehättyvyyteen. Pohjoispuolta satuloineen harva edes pääsee katsomaan.

Reissun ihanteellisin leiripaikka.

Loppuosa vaellusreitistä (ilman osaa pitkästä maantieosuudesta).

Astun kivikkorakkaan viekoittelevan ruohikon kuiskiessa ”jää, jää”. Kierrän Skaidevarrin vasemmalta puolelta ja joudun siksi melkoiseen lohkareikkoon. Skaidevarrin ja Isskardtindanen massiivin välisessä solassa on kaksi pientä järveä, kumpikin suunnilleen kilometrin pituudeltaan. Pysähdyn hetkeksi katselemaan sekä kartasta että niiden ympäristöstä, mitä puolta minun kannattaa yrittää kiertää niitä. Toinen järvi lähes täyttää solan vesillään eikä liikoja pelivaroja ole, mutta lisäksi pitää ottaa huomioon todennäköisesti seuraavaan laaksoon ryöppyävä koski. Päätän kiertää ensimmäisen järven, Holmevatnetin, oikealta puolelta mutta toisen vasemmalta, koska haluan päästä kulkemaan seuraavaa laaksoa länteenpäin ilman että minun tarvitsee juurikaan ylitellä virtaavia vesiä.

Aamukohmeisuus liikkeissäni kokeilen välillä lumilaikkujen kuoren kestävyyttä, mutta nopeasti huomaan eteneväni paljon varmemmin ja nopeammin pomppimalla koko ajan suurenevilta lohkareilta toisille. Tällaista maastoa ei tällä matkalla ole vielä ollutkaan, mutta hetken kuluttua löydän lapsenomaisen hurman: jostain selkärangasta kehoni keksii miten valjastaa painavan rinkan heilahdukset auttamaan osaltaan rytmikästä pompahteluani. 

Kohta viiletän eri tavoin kallistuneilla kivillä samanaikaisesti hurmioituneena ja aavistuksen kauhistuneena. Jos kivi päättää pyörähtää tai pinta onkin odottamattoman liukas, voin loukkaantua ihan kunnolla. On erikoista, miten vikkelästi, sekunnin murto-osassa, silmät ja aivot rekisteröivät oikean kohdan jalalle laskeutua ja saman tien kevyesti ponkaista jo seuraavalle. Olen riemuissani, tämä on hauskaa. En tee ensimmäistäkään virheliikettä ja etenen suorastaan juosten.

Louhikkopomppijan toivemaa.

Mielenkiintoisia jyrkkiä seinämiä Isskardtindanen itäpuolella. Näitä harvoin näkee.

Kohta pysähdyn syvästi vaikuttuneena niille sijoilleni. Edessäni kohoaa laakson toisella puolella Tvillingstinden (”kaksoshuiput”), jonka eteläinen seinämä on huikea. Laakson pohjalta tulee yli 1400 metriä tämänkin pyramidin huipulle, ja seinämä näyttää kiinnostavalta alppikiipeilyltä ruskeine kallioineen, joita kapeat lumirännit laikuttavat. Vasemmalla siitä näen jo Stortindinkin itäharjanteen alkuja. Stortind on varsinkin lännestä vielä massiivisempi: Jægervatnet sen edessä makaa altaassa, joka on merenpinnan korkeudella, mutta vuoren huippu yltää yli 1500 metrin. Tällaisia todellisia korkeuseroja on aika harvalla Alppien vuorella.

Tvillingstindanen komea eteläseinämä.

Vasemmalla Stortind, oik. Tvillingstindane.

Storvatnetia kaartaessani olen kuulevinani ukkosen jyrähdyksiä noin kymmenen minuutin väliajoin. Katselen kummissani kirkasta sinitaivasta, sen verran mitä sitä massiivisten seinien takaa pystyn näkemään, mutta missään ei ole merkkejä säänmuutoksesta. Järven alaosassa lohkareikko kasvaa aikamoisiin mittoihin, sillä monet kivistä ovat miehen korkuisia ja reitinlukutaito tulee tarpeeseen. 

Vastaan tulee myös valtavia hämähäkinverkkoja, joita on viritetty jopa kaksi metriä toisistaan sijaitsevien lohkareiden välille. Millainen hämis jättää näin paksua siimaa? Kohta syyllinen näyttäytyykin – peukalonpään kokoinen komistus, ja sillä on ympäristössä aikamoinen La Familia. Kiertelen kunnioittavasti verkostoa, kun samalla laskeudun loivaa, kilometrin mittaista rinnettä kohti Stortinddalenia.

Tafeltinden ja sen edustalla jyrisevä jäätikkö.

Jyrähtely on entistä selkeämpää ja tuntuu tulevan etuoikealta. Pian silmäni jo erottavatkin aiheuttajan, kun olen tarpeeksi kaartanut pois Skaidevarrin takaa. Tvillingstindanen ja Tafeltindenin väliin, noin 500–700 metrin korkeuteen, on muodostunut valtava jääseinämä, jonka alla on yli sadan metrin pudotus. Jäätikkövirta valuu näin kesällä verkkaista tahtiaan alaspäin, kohti tuota pudotusta. 

Omat silmäni todistavat, miten monen kerrostalon korkuiset, sinivihreät serakit irtautuvat jäävirrasta ja rytisevät murskautuen alas laakson pohjaan. Lähellä meteli olisi varmasti korviahuumaava, täälläkin – kahden kilometrin päässä – se on kuin etäinen ukkonen. Olen lumoutunut näkemästäni ja asetun hetkeksi ilman rinkkaa istumaan, lepuutan kroppaani ja annan aistieni levätä tässä näytelmässä.

Sitten jatkan loivasti laskeutuen lähes Stortinddalenin pohjalle, missä täydellisen kirkas virta ryöpsähtelee kivien lomassa kohti Jægervatnetin suistoa. Seurailen virtaa sen etelärannalla ja kulkeminen on helppoa. Jonkinlainen polkukin on kehkeytynyt kanervikkoon. Hetken kuluttua hento piipitys ylittää kosken tasaisen metelin. Ääniä on monta. Koetan hahmottaa niiden synnyttäjät ja seisahduin äänettömäksi tarkkailemaan. 

Neljä tai viisi laikukasta untuvikkoa singahtelee kömpelösti kivien seassa ja niiden emo odottelee niitä enemmän tai vähemmän kärsivällisesti hiukan ylempänä – se ei varmaankaan uskalla äännähtää hoputtaakseen, koska se on varmasti nähnyt minut. Kiiruna, tuo kivikossa kovin hankalasti erottuva veijari. Annan pikku ”kaustisten” kaahottaa kukin omaa reittiään mamman luokse ja jatkan sitten. Minua kiinnostaa nyt kovasti Stortind, jonka terävä huippu kohoaa aivan yläpuolellani. Saan taivuttaa päätäni ihan reippaasti taakse. On se kaunis vuori!

Huikean kirkas virta Stortinddalenin pohjalla.

Tyypillistä pienimuotoista kukkaa laakson pohjalla.

Tunnen jo nyt vähän surumielisyyttä, koska kartan mukaan minulla on enää kuutisen kilometriä tätä paratiisia ennen kuin tupsahdan maantielle. Loppumatka, eli viitisentoista kilometriä Lyngseidetiin, minun onkin talsittava sitä pitkin. Koska olen neuvotellut vaimoni kanssa vain hyvin rajallisen määrän päiviä ”luvaksi” tälle reissulle, päätän nousta hiukan ylemmäs Isskardtindanien loivimman harjanteen alkuun, jolloin saan oikaistua kilometrin tai pari. Rinne näyttää todella mukavalta kulkea. Lisäksi haluan varmistaa, että olisin seuraavana aamuna Kilpisjärvellä hyppäämässä Eskelisen kyytiin. Aikataulu voi mennä tiukaksi, sillä Lyngseidetistä pitäisi myös jollain keinolla selvitä ensin 80 km päähän Skibotniin ja sieltä vielä 50 km Suomen rajan yli. Edellisen liftauskokemuksen valossa olen huolestunut.

Stortind ja sen mukaan nimetty laakso ylempää rinteestä.

Pian laskeudunkin jo kanervikkoa pitkin kohti Trollvatnetia, joka sekin on vain kilometrin pituinen järvi Trolltindenin juurella. Se on yksi Isskardtindenin monista huipuista, ja sillä on yksi Lyngenin alppien kutsuvimmista kallioseinämistä lännen puolella. Laitan myös merkille massiivin korkeimmalle (1444 m) huipulle johtavan pitkän ja loivahkon harjanteen, mietin, että sitä voisi harkita yhdessä poikieni kanssa heidän hiukan kasvettuaan – tämän tavoitteen toteutammekin 2005, vaikka emme paljon yli 1000 metrin pääsekään turvallisuussyistä.

Pitkä, loiva harjanne kohti Isskardtindanien korkeinta huippua, Storvasstindiä (vas.).

Storvasstind toisesta kulmasta.

Allani levittäytyy ihanteellinen, koivikkoinen tunturiylänkö kaikessa vehreydessään. Laskeudun kohti järveä ja kukkaloisto, sellainen pikkuriikkinen pohjoiselle tyypillinen, on kaikkalla ympärillä. Kun kohotan katseen valtaviin huippuihin takana ja vasemmalla, on kuin katselisin lapsuuden Heidi-elokuvia alppilaaksoista. Tosin nyt huomaan saaneeni kiusakseni jonkin verran hyttysiä, mutta ei yhtään sen enempää kuin etelän metsissäkin kesäisin kohtaa. 

Saavutan järven pohjoispään ja löydän ihastuttavan leiripaikan, jonne on rakennettu myös ruokailupöytä penkkeineen. Tässä olisi mahtava yöpyä ja polttaa nuotiota, polskia varmasti pirteässä vedessä ja katsella keskiyön auringon leikkiä huippujen ylimmillä osilla. Nyt tyydyn valmistamaan aterian nopeasta kuivamuonapussista. Kello on vasta puolenpäivän tietämissä. Kylläisenä antaudun vielä kuvaamaan monta ruutua huipuista, joista olen niin usein unelmoinut, sitten lähden seurailemaan järven länsirantaa, yrittäen löytää karttaan merkityn polun. Se ei ole alkuun kovin selkeä, mutta parin kilometrin päässä siitä kehkeytyy ihan traktorilla ajettu ja paljon kävelty ura.

Stortind, täydellinen vuori – tällaiseksi lapsi piirtää vuoren!

Järven rannalla on kiva ruokailupöytä kelvollisella näköalalla.

Matka etenee nyt hyvin nopeasti. Polku laskeutuu hiljakseen merentasoa kohti ja on tasainen. Ohitan matkalla lampaita, jotka laiduntavat aivan vapaasti maastossa isona laumana. Ne näyttävät olevan tottuneita kulkijoihin, vaikka eivät kädestä ruohoa syökään. Otan niistä muutaman kuvan poikia varten – heille Tapanilan Falkullan lampaat ovat rakkaita kavereita. 

Kuvaan myös Sofiatindin pohjoisseinämän, josta Leo Määttälän topovihkonen sanoo, että ”pitkä ja vaikea”. Se tosiaan näyttää noin tuhatmetriseltä, jyrkältä muurilta. Tuntuu hienolta ajatella, että pari vuotta sitten astelin sen yläpuolisella veitsiharjanteella katsellen tuon syvyyden yli. Kohta näen jo Kjosen-vuononkin ja sen takana erityisesti Forholttindenin, tuon oman ”maagisen huippuni”. Sen pystypilari alkoi välittömästi kiehtoa minua nähtyäni sen ensimmäisen kerran.

Isskardtindane järven rannasta.

Isskardtindanen länsiseinämä on korkea ja houkutteleva.

Norjalaisia pidempihäntäisiä lampaita.

Sofiatindin "pitkä ja vaikea" pohjoisseinämä.

Isskardtindanen huiput kuvattuna etelästä Sofiatindin terävältä harjanteelta 1993.

Kaunis ja naisellinen Sofia etelästä, Kjosenvuonon vastarannalta.

Lempinäkymiäni Lyngenissä: vasemmalla Forholttinden, oik. Fornestinden.

Lopulta sukellan ulos metsästä ja avaan vanhan, kitisevän portin pienelle niitylle Svensbyyn vievän tien varressa. Niitty on keltaisena erilaisista kukkasista. Muutama maatila on ripoteltu harvakseltaan tien molemmin puolin. Osa taloista on melkein mereen laskeutuvassa rinteessä. Voin kuvitella, miten kovat syys- ja talvimyrskyt avoimelta vuonolta humisevat talojen nurkissa. Minä kävelen nyt niiden ohitse pitkällä marssillani kohti lähtöpistettäni ja koetan mahduttaa kenkäni hyvin niukan pientareen sepelille. 

Vaelluskenkäni ovat La Sportivan täysin jäykkäpohjaiset ylävuoristokengät: niiden ei ole tarkoituskaan taipua, koska ideana on voida käyttää niitä pikakiinnitteisten jäärautojen kanssa. Pehmeässä maastossa tämä jäykkyys ei sinänsä haittaa, mutta kovalla pohjalla se alkaa rassata. Voisin tietysti yrittää liftata jo tässä, mutta olen määrittänyt vaelluksen päättyvän samaan pisteeseen kuin mistä alkoi. Periaatekysymys.

Niitty on keltaisena erilaisista kukista.

Ohitan pian paikallisen soranottoalueen ja heti sen jälkeen Tytebærnesetin, jolla leirimme oli vuonna 1993. Muistot tulvahtavat mieleeni. Sen jälkeen etenenkin erittäin vaikuttavassa maisemassa, kun vuononpohjukan molemmin puolin nousevat hyvin jyrkät yli kilometriset vuorenseinämät. Puustoa on vasemmalla puolella paljon, joten en näe paljoakaan esimerkiksi Tytebærtindenin alaosista, mikä on harmi, sillä kivenlaatu ja profiili viittaisivat myös kalliokiipeilymahdollisuuteen. 

Yleisesti ottaen kivi Lyngenissä on gabroa, joka lohkeilee helposti ja usein jättää aika teräviä pintoja tuon lohkeilun tuloksena. Siksi paikkaa on pidetty enemmän talvikiipeilyyn soveltuvana. Tämä onkin hyvin totta, mutta joukossa on myös ihan hyvää ja luotettavaa kiveä, jota myös saa varmistettua luonnollisesti ilman pelkoa. Juuri ennen Lyngseidetiä saan hyvän näkymän Store Kjostindenin länsiosiin ja innostun näkemästäni. Lumikourujen ympärillä kulkee lukuisia hienonnäköisiä kallioruotoja, jotka johtavat huipulle asti 1490 metrin korkeuteen. Alas näyttäisi pääsevän loivia lumisia rinteitä pitkin vuoren ja Istindin välistä. Suunnitelma alkaa itää.

Pieni kurkistus Store Kjostindin reittimahdollisuuksiin.

Jalkapohjiani alkaa jo kiitettävästi kivistää, kun parin tunnin tetsauksen jälkeen ohitan Anton Giæverin vanhan majatalon ja piipahdan ostamaan välipalaa – erityisesti Troika-suklaata – ja evästä seuraavan päivän automatkaa varten. Sitten alan kävellä koko ajan taakseni vilkuillen ja peukkua nostaen. Pahoista aavistuksista huolimatta jotain hassun ihmeellistä tapahtuu: lähes heti auto pysähtyy viereeni. Tuttu auto, tuttu naama! Pøl naureskelee ja vinkkaa istumaan sisään. Olemme tien sivussa, pankin edessä, ja vaihdamme kuulumisia. Hän on mielissään onnistuneesta vaelluksestani. 

Kerron, että yritän päästä vielä tänään peräti Kilpisjärvelle asti tällä meiningillä. Jotenkin en tahdo vieläkään uskoa, että hän oikeasti olisi juuri nyt menossa Skibotniin hoitamaan jotain asiaa, mutta niin hän kuitenkin väittää. En ole jälkikäteenkään vakuuttunut asiasta, vaan epäilen hänen halunneen vain auttaa ja keksineen tuollaisen selityksen, etten olisi tuntenut oloani vaivautuneeksi. Hieno mies. Mitäpä sitä epäkohteliaasti väittelemään, kun kyytiä tarjotaan, ja toki aion korvata bensat täysimääräisesti. Hänelle tällainen ajo merkitsee 160 kilometriä.

Olemme ehtineet jutella kaikenlaista ja ymmärränkin mielestäni hänen puhettaan huomattavasti paremmin, kun hän jättää minut tienhaaraan, josta eurooppatie kääntyy Suomeen. Kaivan kuvetta ja yritän väkisin työntää hänelle enemmänkin kruunuja kuin mitä bensakorvaus vaatisi. Pøl on ehdoton, hän ei ota ”yhtään mitään”. Hän nyt oli kuitenkin ajamassa tänne. Sen sijaan hän pahoittelee, että hänen pitää nyt jatkaa Skibotniin – muuten hän olisi voinut viedä minut Suomen puolelle asti. Aikamoinen kaveri. Sovimme, että kirjoitellaan toisillemme (kuten sitten muutaman kerran teemmekin). Sitten hän koirineen suuntaa alaspäin Skibotniin ja minä nousen ylämäkeen kohti Finlandiaa.

Viimeiset vilkaisut Kilpisjärventieltä Lyngenin suuntaan, juuri ennen sadetta.

Mutta tähän eepos ei pääty – ei todellakaan. Kello on viiden maissa iltapäivällä ja olen aika optimistinen, että ehdin saada kyydin näinkin vilkkaalla tiellä ennen yötä. Ei kannattaisi olla. Autoja huristaa ohi kymmeniä, mutta yksikään ei pysähdy. Pilvisyys lupailee juuri sitä, mitä kohta saankin. Alkaa tihuttaa ja lämpötila on muutenkin romahtanut aurinkoisesta päivästä. Joudun kaivamaan tuulitakin ylleni ja nostan hupun suojaamaan edes hiukan kastumiselta. 

Rahjustaessani vain eteenpäin tajuan, että märkää kaveria märkine rinkkoineen monikin vielä vähemmän haluaa siistiin autoonsa. Alussa tie on aika tasaista ja samalla tylsän suoraakin, mutta alkaa hiljalleen muuttua reippaasti ylämäkiseksi. Mielialani on pohjamudissa. Olen kuitenkin kävellyt tänään jo melkein 30 kilometriä, joista puolet aika kovalla pinnalla. Jalkapohjani ovat valmiiksi hellänä.

Epätoivon hetkellä, sateen yltyessä ja taaperrettuani jo 10 km, jollekin tulee sääli. Keski-ikäinen norjalainen pariskunta kertoo menevänsä kahvittelemaan Helligskogeniin, siellä kun on joku kahvila. Pääsen heidän kyydissään sen matkan, noin 10 kilometriä. Sitten täytyisi vain onnistua saamaan kyyti lopulle melkein 20 kilometrille. Ehkä tämä tästä… En liity edes heidän seuraansa kahville, koska haluan varmistaa ettei aika lopu kesken, jos joudunkin taapertamaan omin jaloin rajan yli.

Hetken on ollut sateetonta – miten ironista –, mutta päästessäni tämän osuuden loputtomiin ylämäkiin, taivas repeää taas. Nyt sataa jo reippaammin. En vaivaudu edes pitämään huppua, takkini ei pidä vettä kuitenkaan. Alan palella, vaikka loputon, kiemurteleva ylämäki onkin täyttä työtä. Kylmä vesi löytää tiensä ja valuu selkää pitkin. Olen suunnattoman väsynyt ja jalkapohjiini alkaa todella koskea. Tällä tiellä ei ole lainkaan pientareita. Asfaltista tie viettää suoraan ojaan, jos sellaiselle on edes varsinaisesti tilaa. 

Kiroilen jopa ääneen sydämettömiä autoilijoita, joita edelleen hujahtelee ohitseni, tosin yhä harvemmin, koska on jo myöhäinen ilta. Tiedän miten itse toimisin vastaavassa tilanteessa, ja miten olen toiminut. Vuonna 1986 olimme tyttöystäväni, tulevan vaimoni, kanssa ajamassa Norjasta kotiin, kun Mallan luonnonpuiston kohdalta otimme kyytiimme liftaajan rinkkoineen. Tämä saksalaisnuorukainen oli vaellellut siellä täällä Norjassa ja oli menossa Muonion Lappiin, josta lopulta kotiinpäin. Veimme hänet Muonioon emmekä ottaneet moisesta maksua. Meille oli mukavaa tutustua uuteen ihmiseen ja saada kokeiltua vähän Saksan taitojammekin käytännössä. 

Mutta nyt nämä autoilijat vaikuttavat täysin välinpitämättömiltä. Tuntuu käsittämättömältä, miten joku ei näe jopa lievää hätätilannetta meneillään: on alkuyö, sataa ja on kylmä, ja henkilö selvästi pyytää kyytiä. Autoja kulkee kuitenkin enää harvakseltaan ja teen tilanneanalyysin. Voisin toki pystyttää teltan johonkin välttävään kohtaan ja oikaista nukkumaan muutamaksi tunniksi, kipittää sitten hyvissä ajoin aamulla tienvarteen ja toivoa, että Eskelinen suostuu pysähtymään vaikkei pysäkkiä olekaan. Veikkaan, että näin ei tapahtuisi ja ymmärtäisin sen vallan hyvin. Tällä kapealla ja mutkittelevalla tiellä ei ole juurikaan paikkoja isolle linja-autolle pysähdellä. 

Olen silti vakaasti päättänyt, että palaan juuri sinä päivänä, jona olen luvannutkin, joten en aio antaa periksi. Jäljellä oleva matka tuntuu tappavalta painavan rinkan kanssa ja kivistävin jalkapohjin, mutta aikaikkuna on olemassa – pitää vain jaksaa. Tiedän erittäin hyvin, että olen juuri tien rankimmissa mäissä, olenhan vuonna 1985 lasketellut ne hurmioituneesti nauraen alas polkupyörällä ja sen jälkeen autollakin ajanut tästä jo neljä kertaa.

Onneksi sade loppuu puolen tunnin kuluttua. Mutta myös jalkani alkavat olla lopussa. Olen kävellyt valtavat kilometrit yhdessä vuorokaudessa, ja asfaltin ja jäykkäpohjaisten kenkien yhdistelmä hakkaa jalkapohjani tohjoksi. Kipu säteilee ylös polviin asti. Jaksan vielä puoli tuntia, kunnes huomaan oikealla ylämäessä pienen hirsimökin, jolla on houkutteleva kuistikate. Vilkaisen kelloa: noin yksi yöllä. 

Epäröin, mutta koen ettei minulla ole nyt paljon vaihtoehtoja. Rahjustan mökin ovelle ja koputan varmuuden vuoksi: ei merkkiäkään elämästä. Hieman rikolliseksi itseni tuntien levitän makuualustan ja makuupussin kuistille, vaihdan ylleni kuivan kauluspaidan ja solahdan sisään. Annan itselleni maksimissaan kaksi tuntia aikaa palautua ja säädän rannekellon herätyksen. Ehkä ehdin ja jaksan levättyäni patsastella ajoissa rajalle – mutta tiukkaa se tulee tekemään.

Uni ei tule heti, mutta on autuasta ihan vain maata suorana ja tuntea miten veri kohisee alaraajoissa niiden vihdoin saadessa lepoa. Minua hiukan häiritsee ajatus, että mökin omistaja saattaa olla esimerkiksi palaamassa yökalasta hetken kuluttua eikä ehkä ilahdu luvattomasta tunkeilijasta. Siitä huolimatta olen ehtinyt rentoutua jo sen verran, että kello 03 säpsähdän herätyksen piipitykseen. Oloni on levännyt, mutta nyt jalkapohjien hellyys tuntuu paljon pahemmin. Joka tapauksessa olen hetkessä taas maantiellä, joka on kesätuulessa jo ehtinyt kuivua. On selvästi myös valoisampaa. Ylämäki jatkuu ja jatkuu, mutta piristän itseäni laulamalla kaikenlaista mikä mieleen pälkähtää.

Lopulta yhtenäinen ylämäki hellittää ja tulen maidemme väliselle karulle rajaylängölle. Matkaa on kymmenisen kilometriä raja-asemalle, ensin sarja vuorottelevia ylä- ja alamäkiä, sitten lähes viivasuora tasainen osuus. Linja-auto lähtee kahdeksan maissa, joten minun pitäisi kyllä selvitä ajoissa sen puollesta. Jalkapohjani vain alkavat olla todellinen ongelma. Kipu on todella tuskallinen. Yritän asettaa jalkani maahan erilaisilla epäluonnollisilla tavoilla – ulkosyrjälle, varpaille, kokonaan kantapäille – yrittääkseni siirtää pahinta kipua hetkellisesti pois. Autoja ei ole liikkunut tiellä enää moneen tuntiin. Päivästä on tulossa sinänsä mukavan näköinen, puolipilvinen.

Ohitan valtakuntien rajapyykin mäennotkossa, mutta tässä vaiheessa kulkemiseni on jo säälittävä ilmestys. En pysty astumaan kymmentä askelta enempää kerralla, kun joudun jo pitämään kivunsietotauon, välillä jopa istumaan maassa. Tuntuu epätodelliselta, että olen kilometrien päässä tavoitteestani ja kroppani alkaa tehdä tenän. 

Lopulta tämäkään keplottelu ei enää kunnolla toimi ja joudun turvautumaan nöyryyttävään metodiin: muutama tuskallinen askel, sitten hetkeksi konttaamaan polvien ja käsien varassa. Menenpähän ainakin eteenpäin, toisin kuin vain levätessä. ”Kun nyt ei tulisi autoa, kun nyt ei tulisi autoa,” hoen vain mielessäni ja irvistelen kivusta. Minähän vaikka ryömin raja-aseman pihaan, mutta periksi ei anneta. Saanan kupera selkä siintää jo niin lupaavan lähellä ja antaa voimaa jatkaa.

Niinpä joskus viiden jälkeen hoipun asemalle yrittäen näyttää edes jokseenkin arvokkaalta vaeltajalta, mutta yövuoroaan tekevät vartijat, mies ja nainen, kyllä vikkelästi näkevät ettei kaikki ole ihan kunnossa. Lyhyen sananvaihdon jälkeen utelen häpeillen, voisinko mitenkään oikaista nukkumaan johonkin nurkkaan pariksi tunniksi. Kohteliaasti rajavartijat kysyvät, että maistuisiko suihku ennen sitä. No totta maar! Sitten voisin kuulemma jäädä nukkumaan samassa sivurakennuksessa sijaitsevaan ”vierashuoneeseen”. Tämä on täydellistä ja niin tehdään. Klenkkaan naisen perässä.

Eskelinen tulee ajallaan ja minä körötän eteläänpäin yhtä kokemusta taas rikkaampana. Nyt en todellakaan osaa ajatella minkäänlaista ylevyyttä sisältyneen Kilpisjärventietä pitkin konttaamiseen, mutta kuten aina, sekin tulee ajan myötä näyttäytymään kokemuksena, jota en vaihtaisi poiskaan. Penkki sujahtaa takanojaan niin pitkälle kuin menee ja minä olen taju kankaalla melkein koko ajomatkan Rovaniemelle.